Harakkatassu
Kirjoittaja: Saaga
Loikkelin leiriin harjoitusten jälkeen. Lihaksiani särki, mutta Loiskevarjo vain sanoi sen kuuluvan asiaan. Uskoin häntä. Kolli oli minulle suurimmaksi osaksi ihan kiva, kun en mokannut kokoajan. Joskus hän kuritti minua, mutta aina sanoin ei fyysisesti. Kuljetin katsettani ympäri leiriä. Kissat olivat hyvin vaisuja näin kauhean lämmön alla. Näin Rosmariinikynnen yksinänsä istuskelemassa. Kipitin tuon luokse tervehtien kohteliaasti.
“Hei, Harakkatassu”, Rosmariinikynsi tervehti takaisin. Nyökkäsin.
“Miten sinulla menee?” kysyin stepaten etutassujani. Loiskevarjo aina käski olla hönssäämättä, joten käytin kaiken aikani leirissä hönssäämällä juuri niinkuin itse halusin.
“Hyvin”, Rosmariinikynsi vastasi, mutta näytti hieman surulliselta. Mitäköhän naaraan päässä liikkui?
“Niinkö?”
Rosmariinikynsi nyökkäsi. Kohautin lapojani ja katsoin pois.
“Mene vain”, harmaaturkki murahti. Katsoin naarasta hieman hämmentyneenä, mutta lähdin sitten. En ymmärtänyt oikein, mutta annoin olla. Tassuttelin tieheni. Se olikin hyvä idea, sillä auringossa tuntui kuin turkki olisi palanut karrelle.
“Harakkatassu”, Loiskevarjo käski leirin toiselta puolelta. Huokaisin. En mielellään takaisin harjoittelemaan. Oli niin kuuma ja minäkin väsyin joskus. Tassutin kuitenkin kuuliaisesti mestarini luo. Hän katsoi minua arvioivasti.
“Oletko jo liian väsynyt vai voimmeko mennä vielä toisiin harjoituksiin?” Loiskevarjo kysyi. Olisin halunnut huokaista, mutta tiesin ettei kolli pitänyt siitä.
“En ole”, vastasin niinkuin tiesin Loiskevarjon haluavan minun vastaavan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi tassuttaakseen taas pois leiristä. Katsoin sivuun vahingossa suoraa emoani silmiin. Käänsin katseeni takaisin loittonevaan Loiskevarjoon ja juoksin sitten hänen peräänsä. Jo pienen kävelyn jälkeen turkkiani kuumotti niin kovin, että läähätin kuumissani. Loiskevarjo katsoi minua ja pakotin itseni lopettamaan läähättämisen. Yritin kovin saada hänet tyytyväiseksi.
“Ajattelin, että voisimme keskustella hiukan”, Loiskevarjo sanoi ja kääntyi ympäri. Hän istahti eteeni, joten istuuduin itsekin.
“Et ole täysiverinen kuolonklaanilainen”, hän aloitti. Karvani nousivat hiljalleen pystyyn, mutta pysyin hiljaa. Se vaati suuria ponnisteluja.
“En ole varma oletko kelvollinen soturiksi noilla juurilla. Siksi vaadin sinulta enemmän kuin muilta puhdasverisiltä oppilailta, ymmärrätkö?”
“Ymmärrän, Loiskevarjo”, vastasin. Näyttäisin hänelle vielä, että olin yhtä kelvollinen kuin kaikki muutkin. Kaikki kissat olivat mielestäni saman arvoisia juurista huolimatta.
“Mahtavaa.”
Halusin sanoa vastaan ja ajaa kaltaisteni etua, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi. Pahimmassa tapauksessa minulle vain kävisi huonosti. En tiennyt kuinka herkästi mestarini ryhtyisi voimakeinoihin. Pidin suuni vain supussa.
“Kyllähän sinä kuitenkin uskot Pimeyden Metsään etkä mihinkään hömppä juttuihin?” Loiskevarjo haastoi.
“En usko. En usko mihinkään”, totesin töksäyttävästi vahingossa, mutta se vastasi mestarini haastavaan sävyyn hyvin, joten en ryhtynyt pahoittelemaan. Loiskevarjon silmät leimahtivat suuttumuksesta.
“Oppilaani kuuluu olla oikea kuolonklaanilainen. Osa sitä on Pimeyden Metsään uskominen.”
“Saat uskoa Pimeyden Metsääsi niin paljon kuin ikinä haluat, mutta minä en siihen käänny. Ei uskolla ole mitään tekemistä uskollisuuden kanssa”, vastasin puolustelevasti. Loiskevarjolla kiehui yli ja hän nousi pystyyn. En osannut odottaa seuraavaa ja, kun isku tuli en edes väistänyt. Kynnet viilsivät korvaani. Älähdin suutuksissani ja käännyin. Juoksin karkuun. En tiennyt mitä tehdä. En voinut tapella mestarini kanssa keskellä metsää. Häviäisin ja kolli voisi tehdä minulle mitä vain. En pitänyt ajatuksesta. Lopetin juoksemisen, kun tajusin ettei minua seurattu. Seisoin paikallani leirin edessä huohottaen. Minua pelotti. Pyyhkäisin käpälälläni korvaani. Siihen sattui. Tassuuni tarttui verta. Rauhoittelin itseäni ja hiiviskelin sitten kaikessa rauhassa takaisin leiriin. Menin oppilaiden pesään ja hakeuduin omalle makuusijalleni. Painelin sammalella haavaa ja toivoin, että kukaan ei huomaisi sitä. Miten olin antanut tilanteen äityä niin pahaksi, että sain kynsistä? Minua hämmensi ja pelotti, mutta joutuisin kuitenkin vain antamaan asian olla. En halunnut Loiskevarjoa pulaan. Välitin kollista oudolla tavalla kuitenkin jonkin verran. Nuolin käpälääni ja koitin puhdistaa korvaani. Keksisin jonkin peitetarinan, jos joku kysyisi siitä.
