Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
“Tule sitten.”
Vaikka Tuimatassu myöntyi pyyntööni, jokin kollin olemuksessa kieli siitä, ettei tämä välttämättä olisi tahtonut seuraa vaan aterioinut mieluummin yksin kaikessa hiljaisuudessa. Koska kollioppilas ei kuitenkaan ollut kehdannut tai viitsinyt hylätä ehdotustani, seurasin tätä tuoresaaliskasalle, jossa Tuimatassu poimi leukoihinsa jäntevän, harmaaturkkisen pitkäkorvan. Siinä missä tummanharmaa kolli vaikutti valintansa perusteella olevan nääntymäisillään, minä en ollut kovinkaan nälkäinen. Siispä poimin kasasta hätäisesti piskuisen myyrän, kiiruhtaen Tuimatassun jäljessä sivummalle aterioimaan ja toivon mukaan vaihtamaan muutaman sanasen tuon ankarat silmät omaavan oppilaan kanssa. En nimittäin tiennyt kookkaasta kollista muuta kuin sen, että tämä oli minua nuorempi ja ilmeisen jäyhä tapaus, joka ei liioin osallistunut oppilaiden pesässä aika-ajoin kiivaana käyvään keskusteluun. Tosin, en minäkään ollut vapaaehtoisesti järin puhelias. Avasin suuni useimmiten vain silloin, kun tiesin sen tulevan edistämään omia tavoitteitani tai oikaisemaan jonkun toisen sanomisia, mutta muuten tyydyin mieluummin teräväsilmäisen tarkkailijan rooliin.
“Millainen mestari Henkäysvarjo on?” Tuimatassu kysyi, kun olin ehtinyt kuuloetäisyydelle, ja hamusi seuraavaa lihapalasta valikoimastaan jäniksestä. Astelin rauhallisesti hännänmitan lähemmäs kollia, laskin kantamani myyrän maahan ja kumarruin sen ylle. Jouduin miettimään hetken, mitä vastaisin tummanharmaalle kissalle.
“Henkäysvarjo on ankara. Ankara ja vaativa, mutta se on vain hyvä asia”, totesin lopulta. Varapäällikkö oli yksinkertaisesti erinomainen mestari, muttei välttämättä paras mahdollinen vaihtoehto juuri minulle. Harmaaraidallisen soturin opetusmetodit olivat sangen perinteiset ja keskittyivät toisinaan minun mielestäni liiaksi voimankäyttöön oveluuden, kuolettavuuden ja silkan taidon sijasta. Vihasin moisia taisteluharjoituksia, sillä minä en tarkalleen ottaen ollut järin lahjakas raakaa fyysistä voimaa edellyttävissä tehtävissä vaan olisin keskittynyt mieluummin harjoittelemaan nopeita ja oikein tehtynä hetkessä tappavia iskuja. Mutta Henkäysvarjon mielestä jokaisen soturin oli hyvä osata keikauttaa kookaskin vihollinen kumoon, oli itse sitten miten pieni tai hontelo tahansa. Varapäällikkö oli luennoinut asiasta sellaisella äänensävyllä, että uskoin tämän olettaneen suuren kissan kaatamisen luonnistuvan itse kultakin kuin vettä vaan – ei, ei luonnistunut. Tuimatassulla ei varmaankaan tämän koosta päätellen ollut vaikeuksia käyttää voimaa, mutta minulle se oli naurettavan haastavaa hintelän ruumiinrakenteeni vuoksi – en kuitenkaan halunnut antaa kokoni olla esteenä sille, etteikö minustakin voisi tulla hyvä soturi kuten kenestä tahansa kuolonklaanilaisesta. Minun täytyisi vain löytää ja puskea esille omat vahvuuteni erottuakseni joukosta.
“Toisaalta, hän on toisinaan myös tavattoman raivostuttava ja vanhanaikainen”, huokaisin ja vaikenin hetkeksi, sillä en ollut aivan varma mikäli olin tarkoittanut sanani Tuimatassun korville tai oliko oppilaan ylipäätään hyvä kuulla ne. Aavistuksen vaivautuneena tarpeettomasta lipsautuksestani koetin kääntää keskustelun vuorostaan Tuimatassuun: “Entä Pimentovarjo? Millainen mestari hän on?”
// Tuima?
// 383 sanaa
