Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Ensimmäisiä uimaharjoituksia seuranneena päivänä istuin liikkumatta leirin lammen rannalla ja tuijotin keskittyneesti matalaan veteen, väreilevän peilikuvani tuijottaessa takaisin. Tuhkajuova oli kehottanut minua totuttelemaan veteen ennen seuraavia harjoituksia, ja niin aioin myös tehdä, jotta ensi kerralla voisin solahtaa Hehkulampeen yhtä sulavasti ja pelotta kuin hopeankirjava soturitar. En varsinaisesti kammoksunut vettä, mutta se tuntui luonnollisesti vastenmielisen märältä ja kylmältä. Ennakkoluuloni selättivät kuitenkin ajatus siitä, etteivät läheskään kaikki kuolonklaanilaiset osanneet uida ja siitä seuraava mahdollisuus olla erityinen, muiden yläpuolella.
Ajatukseni keskeytyivät piikkihernetunnelilta kantautuvan vertahyytävän avunhuudon seurauksena. Harmahtava katseeni ampaisi äänen suuntaan, porautuen kastanjanruskean turkin omaavaan kissaan, joka ontui vartiossa olleen Kuuraturkin jäljessä peremmälle leiriin. Soturi, Karhumyrsky, oli yltäpäältä veressä ja alkoi lopulta kiihtyneesti aukomaan suutaan, epäilemättä selostaen mitä hänelle oli oikein tapahtunut. Minun ei tarvinnut kuulla kookkaan kollin sanoja päätelläkseni tämän verentahrimasta turkista ja muiden järkyttyneistä huohatuksista, että kylmäverinen murhaaja oli iskenyt jälleen ja että joku oli kuollut. Koska suru ja murheet eivät auttaneet tappajan kiinnisaamisessa ja Hehkuaskel pitäisi huolta Karhumyrskystä, dramaattinen välikohtaus oli osaltani nopeasti ohi ja katseeni keskittyi jälleen leirin lampeen, johon solisi kirkasta vettä pienestä putouksesta. Harkittuani hetken nousin viimein seisomaan, vedin syvään henkeä ja pulahdin vaivihkaa viileään veteen.
Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä menettelin tismalleen samalla tavalla: mietiskelin ja solahdin joksikin aikaa veteen, pari kolme kertaa päivässä. Ja joka kerta noustuani takaisin kuivalle maalle muistin ravistella ja nuolla turkkini kuivaksi pontevin ja tarkoin vedoin, juuri kuten Tuhkajuova oli minulle opettanut. Kolmannen päivän aamuna uskaltauduin kokeilemaan jotain uutta ja jätin mietiskelyn suosiolla välistä, syöksyen suin päin matalaan lampeen. Sen vesi oli edelleen märkää ja viileää, muttei enää yhtä vastenmielisellä tavalla. Itse asiassa virran soljuva olemus oli alkanut muuttua hiljalleen painostavasta kumman rentouttavaksi ja peräti virkistäväksi – lisäksi vedellä oli tapana tuikkia kirkkaassa päivänpaisteessa, ja minulla niin ikään oli tapana pitää kaikesta kiiltävästä.
Lopulta kolmen päivän sinnikkään totuttelun jälkeen uskoin olevani valmis palaamaan Hehkulammelle varsinaisiin uimaharjoituksiin, joten auringonkehrän alkaessa painumaan hiljalleen mailleen halusin vielä tavata Tuhkajuovan ja kertoa tälle tehneeni juuri kuten hopeankirjava naaras oli pyytänyt. Katseeni tutkaili leiriä, kunnes huomasin pienikokoisen soturin raidallisen turkin maleksivan kohti sotureiden pesää. Kutsuin hätäisesti soturittaren nimeä ja ravasin hännänpää nykien tämän luokse. Tuhkajuova käänsi vaaleanvihreät silmänsä hitaasti minun puoleeni ja tämän kasvoilta näki, että naaras mitä luultavimmin arvasi, mitä asiani mahtoi koskea.
“Tuhkajuova, uskoisin olevani valmis kokeilemaan jälleen uimista Hehkulammella”, kerroin ja suoristin aavistuksen selkääni. Toivoin, että naaras olisi edes kerran pannut merkille, kuinka ahkerasti olinkaan harjoitellut leirin lammen vedessä. “Olen koettanut totutella veteen nyt kolmen päivän ajan, juuri kuten käskit, eikä se tunnu enää yhtään epämukavalta.”
// Tuhka?
// 412 sanaa
