Hellehehku
Hellehehku etsi katseellaan Pörriäissurmaa. Hän oli luvannut näyttää kollille, että saisi kalaa kylmälläkin säällä. Mutta nyt kollia ei näkynyt missään. Oliko hän unohtanut heidän tapaamisen vai oliko se katala Käärmekulta määrännyt hänet yllättäen päivän toiseen partioon? Oli miten oli, vaikka Hellehehku kuinka tiiraili ympärilleen ja kävi kaikki mahdolliset pesät läpi, hänen paras ystävänsä ei ilmestynyt mistään. Hellehehkun iloisena ja korkealla heilunut häntä laski surkeaksi maahan. Koko pitkän päivän hän oli eniten odottanut, että pääsisi viettämään aikaa ystävänsä kanssa ja nyt sitten Pörriäissurma oli kadonnut! Kollilla olisi ollut kerrottavana niin hauska juttu, mutta se saattoi nyt odottaa. Hänen olisi keksittävä jotain muuta. Mutta kuin tilauksesta, Hellehehkun katkohäntäinen isä löntysteli soturien pesästä. Kollin korvat painuivat vaistomaisesti luimuun. Heidän välinsä olivat edelleen vaikeat eikä Hellehehku vieläkään tiennyt miten Lieskakajon seurassa kuuluisi olla. He olivat isä ja poika, mutta se ei kollista tuntunut siltä. Lieskakajo oli ollut niin pitkään huonovointinen ja kolli oli pelännyt, että Lieskakajo ei koskaan palaisi entiselleen. Hellehehku oli ollut silloin niin pieni, mutta hänen mieleensä oli jäänyt kaikki kollin kertomat tarinat ja leikit. Lieskakajon leikit olivat olleet parhaita, kaikista hurjimpia! Lopulta Hellehehku otti muutaman askeleen kohti isäänsä ja räpäytti silmiään.
“Hei, i-Lieskakajo”, Hellehehku naukaisi lopulta ja katsoi kollia kulmiensa alta suoraan silmiin. “Arvaa mitä?” Hellehehku valmistautui siihen, että Lieskakajo kertoisi elämästään jotain masentavaa ja tympeää, joka saisi Hellehehkun muistamaan miksi hän ei viettänyt kollin kanssa aikaa. Sen sijaan Lieskakajo kuitenkin hymyili ja pörrötti poikansa päälakea.
“No, mitä vesseli? Pääsitkö rökittämään kuolonklaanilaisia?” Lieskakajo kysyi ja virnisti pienesti. Hellehehkun kulmat kohosivat yllättyneinä. Kuka se nyt tämä oli? Ei ainakaan hänen tuntemansa Lieskakajo, aivan liian iloinen. Hellehehku hymyili varovaisesti ja pukkasi kollia kylkeen.
“Olisinpa”, Hellehehku aloitti haparoiden. Hän ei tiennyt miten hänen pitäisi olla.
“Mutta minä näin ison metson! Se oli hurjan oloinen, näytteli vain häntäsulkiaan minulle”, Hellehehku kertoi Lieskakajolle jopa hieman innostuneesti.
“Metsot, ne onkin hienoja otuksia. Meidän pitäisi joskus lähteä yhdessä katsomaan niitä, ehkä isäukkosi voisi näyttää muutaman liikkeen millä ne pidetään kurissa”, punaturkkinen kolli naukaisi ja laskeutui taisteluasentoon. Hellehehkun silmät säkenöivät. Lieskakajo oli taatusti koko klaanin paras taistelija!
“Kannattaisiko meidän sitten mennä heti? Hän saattaa vaikka päästä karkuun!” Hellehehku ehdotti Lieskakajolle. Ehkä tämä vielä tästä. Ehkä Lieskakajo palaisi ennalleen ja he taistelisivat varapäällikön paikan sille kenelle se kuului – nimittäin Lieskakajolle. Lieskakajo kosketti poikaansa kömpelösti käpälällään ja Hellehehku otti muutaman innostuneen loikan.
”Tulehan jo!” Hellehehku naukaisi ja lähti loikkimaan kohti leirin suuaukkoa.
