Hiilihammas

Astelin kuusen juurelle ja kallistin pääni takakenoon tarkastellakseni sen runkoa katseellani. Kuusissa oli yksi ominaisuus, joka saattoi tilanteesta riippuen olla hyvä tai huono asia: niissä oli paljon, paljon oksia. Hyvä puoli siis oli, että jos jompikumpi meistä Pörriäistassun kanssa tipahtaisi, oksat saattaisivat hidastaa pudotustamme. Huono puoli taasen tarkoitti sitä, että minun oli vaikeampi hahmottaa, millä oksalla tyttärenpoikani keikkui yläpuolellani. Vedin syvään henkeä ja loikkasin runkoon kiinni.
Karkea kaarna rahisi kynsieni alla vetäessä huolellisesti itseäni ylöspäin. Välillä pysähdyin kuulostelemaan, kuinka lähellä Pörriäistassua olin jo. Jostain ylhäältä päin kuului rapinaa, jonka toivoin olevan pennunpentuni.
“Pörriäistassu!” yritin huudella nuorta kollia samalla kun etsin tietäni tuuheiden oksien ohi. “Anna äänimerkki niin tiedän missä olet!”
Rapina kuului taas, mutta en saanut vastausta. Pieni ääni päässäni sanoi, että oppilas vältteli vastaamasta minulle tarkoituksella. Purin hampaani yhteen ja jatkoin sinnikkäästi äänen suuntaan, sillä tällä hetkellä se oli paras arvaukseni kollin sijainnista.
Nostin pääni seuraavan oksakerroksen tasalle, ja riemukseni näin Pörriäistassun vähän matkan päässä kyyryssä paksun oksan päällä. Minut huomatessaan oppilaan silmät pyöristyivät, ja hetken pelkäsin tämän horjahtavan vahingossa alas. Kipusin viereiselle oksalle ennen kuin vilkasin alaspäin – erotin Meden hahmon maan kamaralla pienenä valkoisena mönttinä. Sen jälkeen katsahdin Pörriäistassuun, joka tuijotti minua nyt hieman uhmakkaan oloisena.
“Miksi sinä et vastannut minulle?” tiukkasin kollilta samaan aikaan huojentuneena siitä, että tämä oli kunnossa, mutta myös vihaisena nuorukaisen holtittomasta toiminnasta.
“Ei minua olisi tarvinnut pelastaa”, Pörriäistassu niiskaisi nenäänsä ja katseli muualle. “Olisin päässyt täältä alas ihan itsekin. Niin kuin soturi.”
“Hölmö karvapallo!” Hiilihammas sihahti. Jos oppilas oli mennyt vaarantamaan oman henkensä jonkinlaisena rohkeuskokeena, tämä ei tosiaankaan ollut vielä tarpeeksi kypsä soturiksi. “Miksi sinä edes kiipesit tänne? Mitä jos kukaan ei olisi löytänyt sinua?” Katseeni kovuus pehmeni hieman ja tilalle tuli huoli. “Mitä jos et olisi koskaan palannut kotiin? Vanhempasi eivät kestäisi sitä. Minä en kestäisi sitä.”
Pörriäistassu ei vastannut mitään, tuijotteli vain tuulessa hentoisesti huojuvia oksia. Mutta minä tunsin nuorukaisen sen verran hyvin, että tiesin tämän pysähtyneen miettimään sanomisiani. Naamallani käväisi pieni hymyntapainen katsoessani oppilasta, mutta se pyyhkiytyi pois alkaessani suunnittelemaan, miten saisin meidät molemmat alas turvallisesti.
“Meidän on nyt kivuttava alas.” Käännyin oksan päällä parempaan alastuloasentoon. “Meillä on ollut onnea, että tuuli on näin vieno. Jos se kovenee, tästä tulee paljon vaikeampaa. Näytä minulle, miten soturi laskeutuu alas.” Heitin tyttärenpojalleni haasteen, johon tiesin tämän vastaavan. Pörriäistassulla oli kunnianhimoa enemmän kuin kenellekään, kenet tunsin.
Nuori kolli kurkisti ensin hivenen epävarmana oksan reunan yli, mutta nopeasti tämän silmiin syttyi päättäväinen palo. Laskeuduin varovasti alemmaksi ja pysähdyin odottamaan Pörriäistassua, jotta tämä pääsi tulemaan alaspäin. Etenimme peräkanaa takaperin puun runkoa alaspäin, minä alimmaisena. Seurasin tarkasti jokaista oppilaan liikettä siltä varalta, että hänelle tulisi minkäänlaisia ongelmia laskeutumisessa. Tarvittaessa pystyisin nappaamaan hänet kiinni, jos hän uhkaisi pudota. *Siinä tapauksessa me molemmat putoaisimme*, ajattelin synkeänä, mutta ravistelin sitten huoleni pois ja keskitin huomioni kiipeämiseen.
“Hyvin menee! Olette melkein perillä!” Meden ääni kajahti jostain alapuoleltani. Sydämeni kiihdytti lyöntejään, kun tajusin, miten lähellä maankamaraa jo olimme. Tämähän saattaisi onnistua!
Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ykskaks yläpuoleltani kuului hätäistä raapimista, ja kohta näkökentässäni vilahti tumma hahmo, kun Pörriäistassu rymähti maata kohti ulinan kera.
“Ei!” Ehdin tarrata kollia etukäpälästä kiinni hampaillani. Pörriäistassu kiljaisi tuskaisesti, ja minä odotin, että hän rauhoittui sen verran, että uskalsin laskea hänet läheisen oksan varaan. “Kaikki on hyvin! Olemme kohta maassa.” Toivottavasti yhtenä kappaleena.
Loppumatkan kuljimme hitaammin. Pörriäistassun turkin jokainen karva sojotti pelokkaasti pystyssä, ja huomasin hänen viivyttelevän joka kerta hieman pidempään ennen seuraavaa liikettään. Mesi oli meitä alhaalla vastassa, ja kun maahan oli matkaa enää vain pari hännänmittaa, kiepahdin ympäri ja kömpelösti puolijuoksin runkoa pitkin puun juurelle ottamaan Pörriäistassun vastaan.
“Turvassa”, Mesi huokaisi kun Pörriäistassu seisoi välissämme tutisevin käpälin. Hän vilkaisi minuun silminnähden helpottuneena. Minäkin annoin jännittyneiden lapojeni lysähtää ja puhalsin keuhkoni tyhjemmiksi.
“Eiköhän mennä kotiin. Sinulla on paljon seliteltävää monelle kissalle.” Tuuppasin Pörriäistassua kevyesti. Kollioppilas katsahti ensin minuun ja sitten Meteen, ennen kuin naukui hädin tuskin kuuluvalla äänellä:
“Kiitos.”

Oli kulunut jo joitakin päiviä siitä, kun olimme Meden kanssa käyneet noutamassa Pörriäistassun rajojen ulkopuolelta. Oppilas oli saanut luvattomasta karkumatkastaan ankaran puhuttelun sekä mestariltaan että Kimalaistoiveelta, ja tämä oli luvannut, ettei se toistuisi. Kuinka ollakaan, pari päivää sitten Pörriäistassu ja Hellehehku – joka oli ennen parivaljakon salaisuuden julkistamista saanut soturinimensä – olivat omien sanojensa mukaan tunkeutuneet Kuolonklaanin reviirille ja käyneet valtaamassa Eloklaanille lisää maita. En ollut uskoa korviani, kun kaksikko oli kailottanut asiasta klaanitovereilleen kainostelematta – heidän mielestään he olivat toimineet täysin oikeutetusti.
Aniharvoin näin kumppaniani Korppitähteä yhtä hurjistuneena kuin silloin, kun hän oli antanut nuorille kolleille ankaran puhuttelun ja määrännyt nämä rangaistuksena siivoamaan pesiä seuraavan kuun ajan sen lisäksi, etteivät saaneet poistua leiristä sinä aikana. Vielä tuon puhuttelunkaan jälkeen nuorukaiset eivät vaikuttaneet ymmärtävän tekojensa vakavuutta, mikä huolestutti minua kovasti. Heidän uhkarohkeutensa saattaisi ajaa heidät vielä joskus vaarallisiin tilanteisiin.
Viime aikoina Kuolonklaanista oli ollut Eloklaanille muutakin harmia. Yksi Kuolonklaanin sotureista oli tunkeutunut reviirillemme ja tappanut Väärävarjon. Valkoisen soturin kuolema oli koskettanut monia, erityisesti tämän sukulaisia. Yksi näistä sukulaisista oli Väärävarjon poika, Pohjaharha – minun entinen oppilaani ja hyvä ystäväni.
Näin hänet nököttämässä yksinään aukiolla, kun olin valikoimassa tuoresaalista. Nappasin mukaani oravan ja vein sen kollin luokse. Ilokseni vanha oppilaani otti minut vastaan, ja ennen kuin aloittelimme ruokailua, kyselin hänen kuulumisiaan. Pohjaharha oli vahva kissa, sen olin tiennyt aina. Nytkään hän ei antanut tunteidensa näkyä kasvoiltaan. Tiesin kuitenkin, että oman isän menettäminen oli kollille vaikeampaa kuin tämä muille pystyi näyttämään.
Kohta Pohjaharha kertoi olevansa vihainen kuolonklaanilaisille. Vähempää en olisi odottanutkaan, olivathan nämä hänen isänsä kuoleman takana. Ymmärsin hänen kärsimyksensä ja vihansa hyvin. Minäkin olin menettänyt monia kissoja; nuorimmainen tyttäreni Sarastustassu oli kuollut sodassa kujakissan kynsissä. Pitkään aikaan en ollut kyennyt tuntemaan muuta kuin silmitöntä vihaa, kunnes se lopulta oli kytenyt pois ja jättänyt jälkeensä onton kaipuun.
“Se kuolonklaanilainen joutuu kyllä vastuuseen teoistaan, ennemmin tai myöhemmin”, nau’uin nuoremmalle kollille ja laskin häntäni hänen lavoilleen. “Paha saa aina palkkansa.” Työnsin oravaa Pohjaharhaa kohti kehottaakseni häntä aloittamaan. “Me onneksi voimme vaalia läheistemme muistoa sydämissämme, kunnes tapaamme taas Tähtiklaanissa. Emme saa antaa vihan muuttaa meitä samanlaisiksi kuin kuolonklaanilaiset.”

//Pohja??

Author: EmppuOmppu

.