Hiljaisuuspentu
Kirjoittaja: Käärmis
Hiljaisuuspentu loikki Neilikkatassun ympärillä kikatellen iloisesti. Kolli oli täynnä virtaa ja päätyi vain loikkimaan naaraan ympärillä.
“Tiesitkös Neilikkatassu”, kolli aloitti, kun viimein pysähtyi oppilaan eteen ”olet minun paras ystäväni!”
“Voi kiitos, mikä kunnia”, Neilikkatassu naukaisi hymyillen. Hiljaisuuspentu heilutti pörröistä häntäänsä innoissaan ja hymyili.
“Kun minusta tulee päällikkö, minä teen sinusta varapäällikköni!” Pieni kolli naukui innokkaasti.
“Huomaavaista”, Neilikkatassu naukaisi ja nousi ylös. “Minun täytyy nyt kuitenkin mennä. Minulla on tänään partiointia.”
“Nähdään!” Hiljaisuuspentu vinkaisi ja loikki pois. Hän heilutteli pörröistä häntäänsä tasaisesti kulkiessaan.
“Hiljaisuuspentu, tuleppas päiväunille”, Mäntyviiksi naukaisi lempeästi. Kolli ravasi sisään innoissaan ja meni makuulle heti, vaikka ei ollut millään aikeissa mennä unille; hänellä oli aivan liikaa virtaa.
“Voitko kertoa minulle jonkun tarinan. En saa unta, jos et kerro”, Hiljaisuuspentu pyysi. Mäntyviiksi huokaisi, mutta istuutui kuitenkin tämän vierelle.
“Jos kertoisin vaikka tarinan kissasta, jolla oli leijonan voima?” naaras ehdotti lempeästi. Hiljaisuuspentu oli kuullut Lepakkotassun arvostelleen tarinaa ja sanonut sen täyttä tarua, mutta Hiljaisuuspentua se ei kiinnostanut. Kunhan tarina olisi kiinnostava, hän kuuntelisi mielellään.
“Joo, kerro!” kolli hihkaisi. Mäntyviiksi hymyili ja alkoi kertoa tarinaa kissasta, jolla oli voimaa kuin leijonalla. Kissa oli suuri ja vahva ja lähes voittamaton. Kuitenkaan hän ei ollut kuolematon. Hän kaatui suojellessaan klaaneja tuholta.
Hiljaisuuspennun silmät laajenivat. Hän innoistui tarinasta ja loikkasi pystyyn.
“Joskus minäkin kuolen klaanini puolesta”, hän julisti. Mäntyviiksi laski häntänsä kollin selälle.
“Rauhoitupas nyt. Lupasit mennä päiväunille, kai muistat sen?” naaras sanoi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja meni taas makuulle. Hän yritti nyt nukahtaa parhaansa mukaan, kuten Mäntyviiksi oli määrännyt. Pian kolli onnistui nukahtamaan ja vaipui leppoisaan uneen.
Hiljaisuuspentu loikki edestakaisin leirissä. Hän oli koko päivän yrittänyt löytää Kamomillapennun. Kolli halusi jutella kauniin naaraspennun kanssa. Hän ei ollut saanut tähän aikaisemmin mahdollisuutta, koska naaras oli viettänyt ennemmin aikaa yksin tai kaksin sisarensa kanssa, koska oli surrut edesmennyttä emoaan. Nyt hän oli ehkä hieman enemmän toipunut ja vietti ehkä myös vähäsen enemmän aikaa muidenkin kanssa.
“Kamomillapentu! Oletko täällä!” kolli huusi epätoivoisesti. Hän lysähti istumaan ja katsoi apeasti maahan. “Hän ei varmaan halua olla kanssani”, Hiljaisuuspentu mutisi.
“Hei Hiljaisuuspentu”, kuului Kamomillapennun ääni. Hiljaisuuspentu nousi salamana taas seisomaan kiepsahti ympäri ja kohtasi nuoren naaraan ruskean katseen.
Hiljaisuuspentu punastui niin, että kellahti taas istuma-asentoon.
“Tervehdys Kamomillapentu. Näytät erittäin kauniilta tänään. Kuinka olet voinut?” kolli sanoi hymyillen leveästi silmänsä kiinni puristaen.
//Kamo?
