Hiljaisuuspentu

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuuspentu heitti käpäliään. Hän hapuili ympäristöään silmät vielä puristuksissa. Kolli ei ollut ottanut tilaisuutta aukaista silmiään aiemmin vaan oli selkeästi tyytynyt kohtaloonsa kuuntelemisessa. Hän oli kuunnellut aina millainen ympäristö oli ja päättänyt itsekseen avaavansa silmänsä vasta, kun oli varma, ettei järkyttyisi näkemästään.
Nyt hän puristi niitä ensin yhteen ja sitten raotti ne auki. Hänen vierellään Mäntyviiksi – tai niin hän oli kuullut muiden häntä puhuttelevan – katsoi häntä silmät kimmeltäen.
“Avasit siis viimein silmäsi”, naaras sanoi lempeästi. Hiljaisuuspentu kuuli äänekästä tömistelyä, joka läheni ja Mäntyviiksi kietaisi häntänsä nuoren kollin ympärille.
“Minut määrättiin takaisin”, kuului nuoren kissan ääni. Hiljaisuuspentu tunnisti tämän äänen. Tämä oli toinen pentu, josta Mäntyviiksi piti yleensä huolta. Kollipennun nimi oli Lepakkopentu. Hän vaikutti melkoisen äreältä ja koppavalta tapaukselta sen mukaan mitä Hiljaisuuspentu oli heitä kerennyt kuunnella.
“Miksi he niin tekivät?” Mäntyviiksi kysyi hieman varautuneella äänellä. Ja Lepakkopentu vastasi heti epäröimättä. “He eivät pitäneet siitä, miten tutkin paikkoja.”
“Jaahas. Oletko jo syönyt? Sinun olisi parempi olla sillä käskin sinua syömään jo kauan aikaa sitten”, Mäntyviiksi kysyi. Hiljaisuuspentu kurotti kaulaansa nähdäkseen häntä hieman vanhemman pennun. Lepakkopentu katsoi uhmakkaasti sinisillä silmillään kuningatarta ja lampsi sitten ulos pesästä. Mäntyviiksi päästi pitkän huokauksen ja veti häntänsä pois. Hiljaisuuspennun ympäriltä. Pieni kolli katsoi häneen hämmentyneenä.
“Hän on hieman äreä. Älä välitä hänestä”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään hitaasti ja katsoi sitten taas toisen pennun perään. Hän siristi silmiään ja yritti katsella ulos kaulaansa kurottaen. Hän ei kuitenkaan nähnyt vanhemmasta kollista enää vilaustakaan.
“Saanko minä mennä tutkimaan leiriä?” pieni kolli kysyi toiveikkaasti.
“Et vielä. Tuskin sinä osaat seistä.” Huomatessaan Hiljaisuuspennun epäilevän katseen Mäntyviiksi jatkoi, “oletko kokeillut?”
Hiljaisuuspentu mönki pois Mäntyviiksen suojista ja yritti pysyä tasapainossa. Hän otti haparoivia askelia ja yritti pysyä parhaansa mukaan tasapainossa. Kun kolli kuitenkin tasapainonsa menettäen tömähti maahan, Mäntyviiksi kehräsi huvittuneena ja nosti kollin pystyyn tassullaan auttaen.
“Et lähde ulos ennen kuin olet oppinut kunnolla kävelemään, juoksemaan ja hyppimään, niin et jää sotureiden jalkoihin saman tien”, kuningatar sanoi lempeästi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi hieman apeasti ja ryhtyi sitten harjoittelemaan tasapainoaan.

Hiljaisuuspentu temmelsi ympäri pentutarhaa. Hän halusi todella näyttää Mäntyviikselle pysyvänsä pystyssä. Kolli loikki ja juoksi ja tasapainoili jopa kahdella tassulla – vaikka ei siinä kauhean hyvin siinä onnistunu. Mäntyviiksi vain nauroi ja tassutti pentutarhan suulle.
“Mene vain, mutta älä jää kenenkään jalkoihin”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu hypähti ilosta ja ravasi ulos.
Ulkona Hiljaisuuspentu huomasi pesätoverinsa Kamomillapennun kauempana jonkun toisen kissan seurassa. Hän oli aina pitänyt naarasta nättinä ja halusi kovasti olla tämän ystävä, mutta häntä kuitenkin ujostutti vähän, mikä ei ollut yleensä aivan hänen tapaistaan.
Hetken verran Hiljaisuuspentu harkitsi mennä tämän luokse toisesta kissasta huolimatta, mutta päätti sittenkin olla häiriköimättä häntä.
Hiljaisuuspentu lähti tepastelemaan takaisin pentutarhalle. Nuorella kollilla ei ollut mitään tekemistä. Hän oli ajatellut aukiolle pääsemisen olevan vieläkin hauskempaa ja siistimpää.

Hiljaisuuspentu kulki hipihiljaa pimeässä leirissä. Hän oli hiippaillut ulos pentutarhasta muiden nukkuessa. Hän hiipi tarpeidentekopaikalle ja katseli ympärilleen. Ei hän aikonut hiippailla ulos, mutta joku voisi luulla niin. Hiljaisuuspentu ravasi tarpeidentekopaikalle ja teki äkkiä tarpeensa. Hän kuoputti vielä jätöstensä päälle maata ja lähti vasta sitten takaisin. Hän talsi kohti pentutarhaa, mutta joku tuli hänen tielleen.
“Oletko karannut leiristä? Tiedät kai, että pennut eivät saa poistua leiristä?” soturi – jota Hiljaisuuspentu ei tunnistanut pimeässä – kysyi.
“En minä lähtenytkään. Kävin vain tarpeillani”, Hiljaisuuspentu naukaisi neutraalisti. Soturi katsoi häntä hetken ja väisti sitten.
“Jos saan selville sinun valehdelleen ole pulassa”, tämä naukaisi tiukasti, mutta myös osin lempeästi. Hiljaisuuspentu vain nyökkäsi tälle ja loikki pois.
Päästessään taas takaisin sisälle nuori valkoruskea kolli käpertyi hänen muutama auringonnousu sitten tehneelle makuusijalleen. Hän oli päättänyt alkaa nukkua yksin, koska alkoi olla jo niin iso, että Mäntyviiksen vieressä ei ollut kauhean tilavaa nukkua.
Kolli laski päänsä tassuilleen ja laittoi häntänsä nenälleen ja sulki silmänsä. Parhaansa mukaan hän yritti nyt vain saada unta.

Hiljaisuuspentu näki edessään usvaisia kissan hahmoja. Ne supisivat keskenään häntä halveksivasti tuijottaen. Kolli oli hämmentynyt ja pyöri ympäriinsä vain huomatakseen enemmän ja enemmän kissoja halveksuvin katsein.
“Mitä nyt? Mitä minä tein? Kertokaa minulle!” Pienen kollin sanat kaikuivat heidän ympärillään, mutta kukaan ei vastannut.
Pian paikalle tuli joku. Kissa oli suuri kaikkia muita isompi naaras. Tämän turkki oli tummaa ja hänen silmänsä hehkuivat hämärässä punaisina.
Hiljaisuuspentu tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen naaraan katsoessa häntä suoraan silmiin. Pieni kolli ei pystynyt liikkua. Hän halusi juosta, mutta tuntui kuin hänen tassunsa olisi sidottu maahan kiinni.
“Mitä sinä haluat minusta! En ole tehnyt mitään pahaa!” Hiljaisuuspentu vikisi. Suuri naaras vain tuijotti häntä silmiään räpäyttämättä. Hiljaisuuspentu tunsi kylmän ilman ympäröivän hänet ja pian maa katosi hänen altaan ja hän lähti tippumaan tyhjään pimeyteen.
Kolli oli hätääntynyt. Hän huusi apua ja hapuili voimattomasti ympärilleen. Pian hän näki valon edessään. Hän yritti räpiköidä sitä kohti parhaansa mukaan, mutta ei huomannut lähenevänsä sitä lainkaan.
“Auttakaa! Onko siellä joku!” kolli vikisi ja yritti edelleen hapuilla valoa. Yhtäkkiä joku tuli valon kohdalle. Hahmo oli pieni, mahdollisesti pentu hänkin.
“Hei! Voisitko auttaa?” Hiljaisuuspentu pyysi. Kissa katosi taas valoon ja kolli oli lähellä luopua toivosta, mutta sitten hahmo tuli takaisin. Se raahasi mukanaan pitkää kepakkoa, jota se sohi kohti Hiljaisuuspentua. Pieni valkoruskea kolli yritti parhaansa mukaan saada kepakosta otteen.
Kun hän tunsi oksan kynsissään, kolli tunsi helpotuksen kulkevan lävitseen. Hän tunsi, miten hän kissa kepin toisessa päässä kiskoi parhaansa mukaan saadakseen nuoren kollin pois pimeästä tyhjyydestä.
“Kiitos”, Hiljaisuuspentu henkäisi päästessään maan takaisin pinnalle. Hän nosti katseensa ja näki viimein pelastajansa. Se oli Kamomillapentu. Kollin pupillit laajenivat suuriksi palloiksi hänen katsoessaan naarasta kirkasta valoa vasten. Naaras näytti aivan säihkyvän.
“Oletpas sinä kauniina tänään”, kolli sanoi karismaattisesti, mutta Kamomillapentu ei reagoinut mitenkään. Naaras vain lähti pois ja Hiljaisuuspentu jäi vain töllistelemään hänen peräänsä.
“Kyllä minä vielä joku päivä kaadan sinulta jalat alta”, kolli mumisi itsevarmasti.

Hiljaisuuspentu säpsähti hereille. Koko uni pimeydestä ja valosta sai hänen päänsä sekaisin. Hän katsoi ympärilleen pesässä. Hän oli ainoa siellä. Kolli vain kohautti lapojaan ja tassutti ulos pesästä.
Oli jo melkein auringonhuippu. Kissoja kulki leirissä sinne ja tänne ja Hiljaisuuspentu ei meinannut pysyä perässä. Hän olisi halunnut juuri nyt seuraa, mutta lähistöllä ei ollut ketään hänelle puoliksikaan tuttua kissaa. Hän huokaisi ja lähti vain lähintä oppilasta kohti.
“Terve! Haluaisitko leikkiä kanssani?” Hiljaisuuspentu kysyi mustalta naarasoppilaalta. Hän käänsi katseensa pieneen kolliin säikähtäen ja räpytteli silmiään.
“Toki”, naaras naukaisi. “Muuten, nimeni on Neilikkatassu, mikä on sinun?”
“Minä olen Hiljaisuuspentu”, nuori kolli kertoi iloisesti hymyillen. Neilikkatassu nyökkäsi. “Ihana nimi.”
“Niin. Voidaanko liekkiä vaikka sammalpalloa tai piilosta tai voitko opettaa minulle joitain taisteluliikkeitä?” Hiljaisuuspentu ehdotteli. Neilikkatassu naurahti lempeästi.
“Olet ehkä hieman liian pieni taisteluliikkeille, mutta voimme tietenkin leikkiä. Ajattelin kylläkin ennemmin vaikka hippaa, miltä se kuulostaisi?” täplikäs oppilas naukui.
“Käy!” Hiljaisuuspentu kiljahti innoissaan. Hän pyörähti pari kertaa ympäri ja katsoi sitten häntää innokkaasti heiluttaen Neilikkatassua.
Naaraan viikset väpättivät huvittuneesti, kun hän katsoi pientä kollia.
“Lähde sinä karkuun niin minä otan sinut kiinni”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu nyökytti raivokkaasti ja lähti sitten juoksemaan niin lujaa, kun vain pienillä pentujaloillaan saattoi. Hiljaisuuspentu kuuli, miten hänen tassunsa rummuttivat kivistä maata ja, miten hänen takanaan Neilikkatassu juoksi ottaakseen hänet kiinni.
Pian Hiljaisuuspentu tunsi hännän kosketuksen kyljessään ja hän hidasti tahtia.
“Oletpas sinä nopea”, Neilikkatassu naukui hymyillen. Hiljaisuuspenyu hymyili takaisin ja sitten kiepsahti ympäri. Kolli löi Neilikkatassua varovasti ja lähti taas juoksemaan.
“Ha haa hippa sinä jäit!” kolli huusi onnellisesti. Neilikkatassu naurahti ja hetken ajan seisoi vain paikallaan. Hiljaisuuspennun juostua hetken hän kuuli taas Neilikkatassun askelet. Kolli lähti kaartamaan sivuun ja yritti karistaa naaraan perästään, mutta epäonnistui. Naaras oli pian taas hänen vierellään ja kosketti häntä hännänpäällään kylkeen.
“Sinä… olet… kauhean… nopea”, Hiljaisuuspentu läähätti. Hän oli juossut niin kovaa, että oli nyt aivan puhki. Neilikkatassukin näytti hieman väsyneeltä.
“Kiitos”, naaras kuitenkin kiitti ilman minkäänlaista väsymyksen kajastusta äänessään. “Minun täytyy kuitenkin nyt mennä. Minulla on saalistuspartio”, naaras selitti ja heilautti häntäänsä.
“Heippa!” Hiljaisuuspentu naukui.
“Hei hei!” Neilikkatassu hyvästeli ja lähti sitten pois.
Hiljaisuuspentu katsoi naaraan perää hiljaa ja lähti sitten kohti klaaninvanhimpien pesää. Hän ajatteli käydä kysymässä, jos he suostuisivat kertomaan nuorelle kollille jonkun tarinan.
Päästessään klaaninvanhimpien pesään, Hiljaisuuspentu räpytteli silmiäänyhtäkkisessä hämärässä. Klaaninvanhimmat kun asuivat samassa pesässä kuin pennut ja kuningattaret, Hiljaisuuspentu oli jutellut näiden kanssa muutaman kerran. Hän näki kaikki kolme klaaninvanhinta juttelemassa yhdessä vierekkäin pesässä.
*Milloinkohan he tänne kerkesivät?* pieni kolli mietti, mutta kohautti sitten vain lapojaan.
“Hei voitteko kertoa minulle jonkun tarinan?” Hiljaisuuspentu pyysi klaaninvanhimmilta. Kaikkien kolmen klaaninvanhemman katseet kääntyivät häneen.
“Mitä sanoit?” Rapakynsi-niminen klaaninvanhin kysyi.
“Hän pyysi meitä kertomaan tarinan!” Luminenä huusi toverilleen.
“Kerrotaan hänelle vanhemmistaan”, Hämypilvi sihahti. Luminenä antoi klaaninvanhimmalle varoittavan katseen ja sihahti hänelle. “Mitä tuo pentu on muka sinulle tehnyt?”
“Ei mitään. Hänellä on vain oikeus tietää”, naaras naukui ja Luminenä pyöräytti silmiään.
“Haeppas meille jotain herkullistä syötävää niin me kerromme sinulle jonkun aivan mahtavan tarinan”, Luminenä naukaisi lempeästi ja hätyytti Hiljaisuuspentua ulos.
Pieni kolli lähti loikkimaan kohti tuoresaaliskasaa. Hän yritti löytää mehukkaimman riistaeläimen kasasta, mutta se osoittautuikin vaikeammaksi, kuin hän oli olettanut.
Kasassa oli paljon hyvännäköisiä saaliita ja Hiljaisuuspennun oli vaikeaa päätellä, mikä kelpaisi klaaninvanhimmille parhaiten. Hän katseli niitä silmiään siristäen ja lopulta nappasi sen, minkä olisi itse ottanut mieluiten. Se oli pulsa ja mehevä jänis.
Hiljaisuuspentu lähti ravaamaan takaisin kohti
klaaninvanhimpien pesää – joka oli myös pentutarha.
“Tässä teille mehevin jänis jonka saatoin tuoresaaliskasasta löytää!” Hiljaisuuspentu huusi suorituksestaan ylpeänä sisälle saapuessaan.
“Mahtavaa. Voisinkin kertoa tästä hyvästä sinulle tarinan vaikkapa siitä, kun Henkäystähdestä tuli päällikkö”, Luminenä tarjoutui. Hiljaisuuspentu työnsi jäniksen lähemmäs klaaninvanhimpia ja meni sitten hyvään asentoon kuuntelemaan Luminenän tarinaa.

Hiljaisuuspentu heitteli itsekseen sammalpalloa leirin laidalla. Kolli oli saanut sammalpallon ja koska hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli päätynyt itsekseen leikkimään sillä.
“Mitä sinä oikein teet?” kolli kuuli Lepakkopennun ivallisen äänen.
“Leikin. Ei minulla parempaakaan tekemistä ole”, Hiljaisuuspentu naukaisi hymyillen, “haluatko sinäkin?”
“Minäkö leikkisin sinunnkanssasi? Ei ikinä! Olet aivan liian heikko seuralleni”, Lepakkopentu sylkäisi. Hiljaisuuspentu vain kohautti lapojaan. “Ei sitten.”
Hiljaisuuspentu kääntyi taas sammalpallonsa puoleen ja jätti Lepakkopennun huomiotta. Hän ryhtyi viskelemään ja mätkimään sitä ympäriinsä ja juoksi sen perässä kuin hullu.
Kollin leikki loppui, kun Lepakkopentu varasti nuoremman pennun sammalpallon.
“Hei! Anna se takaisin!” Hiljaisuuspentu kivahti. Lepakkopentu vain virnisti. “Tule hakemaan.”
Vanhempi tummanharmaa kolli lähti juoksemaan sammalpallo suussaan karkuun ja Hiljaisuuspentu lähti takaa-ajoon.
Lepakkopentu ei ollutkaan niin nopea kuin valkoruskea kolli oli luullut ja tämä saikin hänet kiinni. Hiljaisuuspentu loikkasi Lepakkopennun niskaan ja painoi tätä maahan kynnet tietenkin sisällä. Lepakkopentu huudahti ja ryhtyi räpiköimään Hiljaisuupennun otteessa.
“Päästä minut irti senkin kapinen kirppusäkki!” tummanharmaa kolli sähisi.
“Nytpä nähdään kumpi on oikeasti vanhempi!” Hiljaisuuspentu julisti. Hänestä tämä oli vain hauskaa leikkiä, eikä hän ottanut tätä millään oikeana taippeluna hieman vanhempaa kollia vastaan.
Lepakkopentu onnistui räpiköimään pystyyn kollin alta ja loikkasi tämän kimppuun. Kaksikko pyöri maassa toisissaan kiinni, kunnes Hiljaisuuspentu tunsi hampaat niskanahassaan. Hänet nostettiin kauemmas Lepakkopennusta ja sitten tämä kissa tuli kahden pennun väliin. Hiljaisuuspentu nosti katseensa ja huomasi sen olevan Kalmakuu.
“Klaanitovereiden kimppuun ei hyökätä!” tämä sanoi tiukasti.
“Sehä oli vain leik-” Hiljaisuuspentu keskeytettiin.
“Hiljaisuuspentu hyökkäsi päälleni ilman syytä!” Lepakkopentu naukui ja näytti Kalmakuulle apeaa naamaa. Kuitenkin soturin kääntäessä katseensa Hiljaisuuspentuun, tummanharmaan pennun kasvoilla oli omahyväinen katse.
“Hiljaisuuspentu, selitä miksi teit niin”, Kalmakuu määräsi.
“No Lepakkopentu vei sammalpalloni, kun leikin sillä ja lähdin sitten takaa-ajoon. Ajattelin että koko tappelu olisi vain leikkiä”, Hiljaisuuspentu naukui apeana tassujaan katsellen.
“Ja teillä molemmilla oli kynnet sisällä?”
“Kyllä”, Hiljaisuuspentu vastasi.
“Siinä tapauksessa katson tämän vielä läpi sormien, mutta jos edes leikkitappelette, älkää tehkö sitä keskellä leiriä, kiitos”, Kalmakuu sanoi vielä lempeästi ja lähti sitten pois.
Hiljaisuuspentu huokaisi helpotuksesta, mutta Lepakkopentu katsoi häntä vain vihaisesti. Hiljaisuuspentu kohautti lapojaan ja lähti taas hymyillen nappaamaan sammalpallonsa mukaansa.

Hiljaisuuspentu istui pentutarhan suulla. Hän odotti, että Neilikkatassu tulisi takaisin. Kolli oli jo muutaman kerran leikkinyt naaraan kanssa ja aikoi tällä kertaa pyytää tätä opettamaan hänelle muutaman saalistus- tai taisteluliikkeen.
“Hiljaisuuspentu! On aika mennä nukkumaan!” Mäntyviiksi kutsui. Hiljaisuuspentu katsoi pesään surullisena.
“Mutta kun haluan vielä leikkiä Neilikkatassun kanssa”, pieni kolli valitti. Mäntyviiksi katsoi häntä tuimasti.
“Sinun täytyy saada unta ja Neilikkatassu on varmasti palatessaan niin väsynyt, että hän tuskin jaksaisi enää leikkiä. Tule nyt voit leikkiä huomenna”, Mäntyviiksi naukui käskevästi, mutta lempeästi.
Hiljaisuuspentu nousi ylös ja meni sisälle.
“Hyvä on”, hän huokaisi ja asettui omille sammalilleen, mutta ei kuitenkaan mennyt nukkumaan. Kolli jäi odottamaan, että muut pesässä nukahtaisivat ja aikoi sitten mennä taas odottamaan Neilikkatassua.
Kollilla alkoi tulla tylsää, kun tuntui siltä, että Mäntyviiksi ei menisi ikinä nukkumaan. Hän jutteli koko ajan joidenkin muiden kanssa tai yritti löytää hyvää asentoa. Hiljaisuuspentu oli jo luovuttamaisillaan, kun tajusi viimein Mäntyviiksen hiljenneen ja menneen nukkumaan.
Nuori kolli nosti päätään ja katsoi ympärilleen korvat pystyssä. Hän huomasi kaikkien käpertyneen omille sammalilleen ja menneen nukkumaan. Hiljaisuuspentu innostui ja ponkaisi pystyyn. Hän ravasi hiljaa ulos ja räpytteli silmiään illan hentoisessa valossa.
Kolli arveli Neilikkatassun jo menneen oppilaiden pesään ja hiipi siis sinne. Hän tunsi joka karvaansa kihelmöivän hänen hiipiessä koko ajan vain lähemmäs oppilaiden pesää.
“Neilikkatassu? Neilikkatassu oletko siellä? Nukutko sinä?” Hiljaisuuspentu huhuili oppilaiden pesän suulta. Hetkeen ei kuulunut mitään ja Hiljaisuuspentu oli aikeissa mennä taas odottamaan leirin uloskäynnille, mutta sitten Neilikkatassu asteli oppilaiden pesän suulle väsyneenä.
“Hiljaisuuspentu, mitä ihmettä sinä teet ylhäällä vielä näin myöhään!” naaras vaati saada tietää.
“No siis halusin vain leikkiä vielä kanssasi. Halusin että opettaisit minulle metsästys- tai taisteluliikkeitä”, Hiljaisuuspentu naukaisi innoissaan.
“En minä enään tähän aikaan sinua voi opettaa! Mene nukkumaan niin aamulla voin ehkä opettaa sinulle jotain”, Neilikkatassu naukaisi väsyneenä. Hiljaisuuspentu katsoi tassuihinsa.
“Anteeksi. Olin vain innoissani”, hän naukui ja lähti takaisin pentutarhaan.
Kolli potkaisi maata juuri ennen pentutarhaan menemistä.
“Mäntyviiksi oli siis oikeassa”, hän mumisi.
“Niin minä olinkin”, Mäntyviiksen ääni säikäytti Hiljaisuuspennun. “Heräsin ja huomasin, ettet ollut pedilläsi. Aluksi säikähdin ja aioin lähteä etsimään sinua, mutta sitten arvelin sinun menneen hätyyttelemään Neilikkatassua. Hän sanoi, ettei jaksaisi enää leikkiä eikö vaan?”
“Joo. Niin hän sanoi”, Hiljaisuuspentu vastasi ja asettui pää painuksissa omalle sammalpedilleen.

Hiljaisuuspentu ravasi ulos pentutarhasta. Hän juoksi tuoresaaliskasalle, otti sieltä oravan ja lähti sitten raahautumaan oppilaiden pesälle.
“Neilikkatassu! Tule nyt leikkimään!” kolli huusi. Eräs toinen oppilas – valkoinen kolli ruskeilla raidoilla – tuli hänen luokseen.
“Hän lähti aamupartioon jonkin aikaa sitten. Ei pitäisi kestää enää kauhean kauaa, että he saapuvat”, oppilas kertoi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi.
“Selvä. Minä odotan”, hän totesi ja lähti nyökäten pois.
Hiljaisuuspentu istahti leirin uloskäynnille ja jäi odottamaan Neilikkatassun tuloa.
Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen Neilikkatassu saapui leiriin.
“Neilikkatassu täällä!” Hiljaisuuspentu huusi, “haluaisin jakaa oravani kanssasi!”
“Voi miten huomaavaista”, Neilikkatassu naukaisi hymyillen ja istahti pienen pennun vierelle.
Hiljaisuuspentu jakoi oravan tasaisesti Neilikkatassun kanssa. Naaraalle samalla jutellen.
“Millaista on käydä aamupartiossa?” Hiljaisuuspentu kysyi Neilikkatassulta kiinnostuneena, kun he olivat syöneet oravansa. Naaras katsoi häntä hymyillen.
“No välillä se on kyllä ärsyttävää herätä aikaisin aamulla vain partioon, mutta onhan se ihan mukavaa, kun pääsee auttamaan klaania ja varmistaa, että emme ole minkään uhkan alla”, Neilikkatassu selitti. Hiljaisuuspentu nyökytti päätään ja ponkaisi sitten ylös.
“Näyttäisitkö nyt jotain saalistustekniikoita ja taisteluliikkeitä, jooko”, pieni kolli aneli. Neilikkatassu naurahti ja kömpi pystyyn.
“No ehkä minä voin jotakin näyttää”, naaras kehräsi ja meni hieman kauemmas tilavammalle alueelle. Hiljaisuuspentu loikki hänen peräänsä.
“Voisimme harjoitella vaanimisasentoa”, Neilikkatassu ehdotti ja meni Hiljaisuuspennun vierelle. “Mene sellaiseen asentoon, millaisen uskot vaanimisasennon olevan ja minä korjaan sen”, naaras ehdotti ja nuori pentu teki työtä käskettyä. Hän meni kyykkyyn ja lähti kulkemaan huterasti eteenpäin.
“No niin, katsotaanpas”, Neilikkatassu naukaisi ja meni pienen kollin vierelle ja auttoi tätä korjailemaan asentoaan.
“Muista pitää häntä ilmassa, mutta ei liian korkealla, jotta sitä ei huomata. Muista myös aina varmistaa, ettet pidä ääntä. Vaikka saaliiseen täytyy keskittyä, sinun pitää myös huomioida mihin tassusi asetat”, naaras neuvoi. Hiljaisuuspennun pää meinasi mennä kaikesta tästä pyörälle ja hän vain nousi ylös.
“Harjoitellaan ennemmin taisteluliikkeitä”, kolli naukaisi. Neilikkatassu katsoi häntä hiljaa.
“Kuules, luovuttaminen on huono tapa. Et sinä opi vaanimaan ellet yritä uudelleen ja uudelleen niin kauan, että osaat. Niin minäkin sen opin”, naaras paasasi. Hiljaisuuspentu vain heilautti korvaansa, kuin ei olisi naarasta kuullutkaan.
“Haluan harjoitella taisteluliikkeitä”, pieni valkoruskea kolli vaati. Neilikkatassu huokaisi.
“Selvä, mutta myöhemmin opettelemme kyllä vaanimisasennon loppuun.”
Hiljaisuuspentu katsoi silmät säihkyen läikikästä oppilasta, kun tämä yritti näyttää jotain taisteluliikettä pienelle pennulle.
“Tämä on loikkaa ja roiku. Se on hyödyllinen etenkin pienille kissoille kuten sinulle”, Neilikkatassu aloitti, “siinä loikkaat vastustajasi selkään ja tartut tähän kynsilläsi. Vastustajasi ei voi nyt osua sinuun ja saat hyvin vahinkoa tämän selkään ja kylkiin tällä tavoin. Tämä liike ei ole vain yhtä tehokas, jos vastustajia on kaksi, sillä toinen voi vetää sinut vastustajan selästä pois”, kaunis oppilas seposti. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään ja katsoi, kun Neilikkatassu näytti kuvitteellisen vastustajan kanssa samaisen liikkeen.
“Nyt on sinun vuorosi yrittää. Hyppää minun selkääni ja tee kuten juuri näytin ja selitin. Muista, että vain tartut kynnet ulkona, mutta muut iskut täytyy tehdä kynnet visusti piilossa”, naaras naukaisi liikkeen näyttämisen jälkeen ja katsoi Hiljaisuuspentua rohkaisevasti silmiin. Hiljaisuuspentu tunsi punastuvansa hieman kohdatessaan toisen kissan katseen suoraan. Olihan hänellä tapana olla hieman ujo ja muuta, mutta aina hän ei kyllä punastellut pelkästä katsekontaktista. Naaraan kehut ja rohkaisu sai hänet aivan nolostumaan ja vaivaantumaan.
*Näytän hänelle olevani luonnonlahjakkuus ja teen häneen suuren vaikutuksen!* kolli päätti. Hän keräsi voimansa ja ponkaisi oppilaan selkään. Hän painoi pienet kyntensä naaraan selkään hennosti ja mätki takatassuillaan tämän selkää kynnet tietenkin piilossa, kuten Neilikkatassu oli käskenyt.
Liikkeen tehtyään Hiljaisuuspentu loikkasi pois naaraan selästä ja katsoi häntä rintaansa röyhistäen.
“Tuo oli mainio suoritus!” Neilikkatassu naukaisi iloisesti. Hiljaisuuspentu ryhtyi kehräämään kovaäänisesti itsestään ylpeänä.
“Voitko näyttää minulle vielä jonkun toisen liikkeen? Jonkun hieman haastavamman?” Hiljaisuuspentu pyysi kauniisti ja katsoi suurin silmin Neilikkatassua. Naaras hymyili ja naurahti hieman.
“No ehkä minä vielä yhden voin, mutta sitten menen muiden oppilaiden seuraan”, naaras naukaisi lempeästi. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään ja istahti maahan häntäänsä odottavasi heilutellen.
Neilikkatassu näytti pohtivan hetken ja otti sitten pari askelta taaemmas.
“Tämä liike on takapotku. Tarkoituksenasi on yllättää takaa tuleva vastus. Mikäli joku yrittää hiippailla kimppuusi takaa, arvioi tämän etäisyys tarkoin ja sitten potkaise. Tämä voi yllättää heidät hyvin ja tarpeeksi voimakas potkaisu saa vastustajan kaatumaan tai menettämään tasapainonsa. Silloin onkin hyvä aika hyökätä”, naaras kertoi. Sen jälkeen hän vielä näytti miten liike toimisi. Hän keräsi voimaa takajalkoihinsa, viljaisi sivusilmällä taakse ja potkaisi voimakkaasti.
Hiljaisuuspennun silmät säihkyivät ja hän yritti saman tien samaa. Hän koetti potkaista, mutta etutassut pettivät ja hän veti kuperkeikalla Neilikkatassun tassuihin. Naaras naurahti ja auttoi nolostuneen pennun taas pystyyn.
“Yritä olla hieman varovaisempi”, oppilas neuvoi rauhallisesti. Hiljaisuuspentu yritti taas uudelleen, mutta tällä kertaa hän rämähti vatsalleen takapotkun jäädessä matalaksi.
“Äh tämähän on mahdotonta!” kolli vikisi.
“Jos tämä on mahdotonta, et tule oppimaan muita tätäkin hankalampia liikkeitä”, Neilikkatassu huomautti. “Muista yritys ja erehdys. Sinun täytyy yrittää uudelleen niin kauan, että se toimii.”
“Joo joo muistan minä”, Hiljaisuuspentu tokaisi ja yritti uudelleen. Tällä kertaa hän melkein onnistui. Toinen takatassuista tuli myöhempään kuin toinen ja hän tiesi näyttävänsä erittäin hölmölle.
“Minun onkin aika mennä muiden luo. Voit jatkaa harjoittelua mikäli haluat”, Neilikkatassu totesi kesken kaiken ja lähti pois.

Hiljaisuuspentu raotti silmiään ja huomasi perhosen. Siinä silmänräpäyksessä kolli olikin pystyssä ja perhosen perässä.
Kolli oli lekotellut aukiolla auringon lämmittämässä kohdassa, sillä hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. Kaikki muut pennut olivat tekemässä omia juttujaan ja klaaninvanhimmilla oli tuskin hänelle mitään hauskaa tekemistä. Mäntyviiksikään tuskin haluaisi leikkiä nuoren valkoruskean pennun kanssa.
Hiljaisuuspentu loikki perhosen perässä ja yritti parhaansa mukaan napata tämän ilmasta.
“Tule takaisin!” kolli huusi ravatessaan mustaoranssin perhosen perässä. Hän huitoi etutassuillaan yrittäen saada perhosen mätkäistyä maahan. Perhonen kuitenkin vain lenteli hänen ulottumattomissaan eteenpäin. Hiljaisuuspentu ei kuitenkaan luovuttanut vaan kiihdytti vauhtiaan, ponkaisi ilmaan ja nappasi perhosen tassuihinsa.
Kolli ulvaisi voitonriemuisesti ja hymyili leveästi. Hän tiputti perhosen maahan ja tökki sitä tassullaan. Nyt se oli aivan ruhjottu. Kollia alkoikin yhtäkkiä säälittää perhosen puolesta. Eihän se ollut hänelle tehnyt mitään eikä sillä voisi edes ruokkia klaania, joten sen kuolema oli ollut turha.
Hiljaisuuspentu otti perhosen suuhunsa ja meni leirin laitaan. Kolli löysi pienen kohdan mihin hän kaivoi kuopan, laski perhosen ja hautasi sen. Hän katsoi hetken kohtaa johon oli perhosen haudannut ja tassutti sitten vain pois.

Hiljaisuuspentu kökötti pentutarhassa. Ulkona satoi rankemmin kuin moneen päivään. Kolli olisi halunnut mennä ulos leikkimään, mutta Mäntyviiksi ei antanut lupaa. Naaras oli sanonut, että jos hän menisi ulos hän vilustuisi ja, kun hän tulisi takaisin sisälle, hän kastelisi koko pentutarhan, kun olisi niin märkä.
Hiljaisuuspentu katseli ulos, missä sade hakkasi kovaäänisesti maata ja, missä kissat ravasivat litimärkinä edestakaisin. Hän olisi halunnut mennä leikkimään Neilikkatassun kanssa.
Oppilas oli hänelle hyvä ystävä, mutta kolli ei toki tiennyt oliko hän naaraalle tämän mielestä ystävä.
*Kysyn asiaa seuraavalla kerralla, kun juttelemme!* kolli päätti itsevarmasti.
“Mantyviiksi?” Hiljaisuuspentu naukaisi ja käänsi katseensa naaraaseen.
“Mitä?” Mäntyviiksi kysyi.
“minulla ei ole mitään tekemistä. Olisiko sinulla mitään ideaa mitä voisin tehdä?” kolli kysyi naarasta pyörein silmin tapittaen.
“Leiki vaikka Lepakkopennun kanssa. Jos osaatte käyttäytyä, en heitä teitä ulos täältä”, naaras naurahti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja meni sen sammalvuoteen viereen, jolla Lepakkopentu nukkui.
“Lepakkopentu, voisitko leikkiä kanssani. Minulla on niin tylsää”, kolli ruikutti. Lepakkopentu nosti päätään kasvoillaan uhkaava ja vihainen ilme.
“Jos et anna minun nukkua rauhassa, revin sinulta korvat päästä”, tummanharmaa pentu uhosi. Hiljaisuuspentu otti askeleen taaemmas.
“Ai anteeksi”, hän mumisi ja lähti pois Lepakkopennun luota.
Kolli istahti nurkkaan itsekseen ja siirteli tassujaan maassa yrittäen keksiä jotain tekemistä.
*Missäköhän vanhempani ovat? Miksen ole koskaan tavannut heitä tai miksi he eivät ole täällä pitämässä minusta huolta?* kolli pohti mielessään. *Ovatko he kuolleet? Se olisi ehkä järkevin selitys. Eihän nuorta pentua voi yksinkään jättää, se olisi karmea teko!*

Hiljaisuuspentu kuuli askelia ja tunsin jonkun pitävän häntä niskanahasta. Avatessaan silmänsä kolli tajusi olevansa jossain aivan muualla kuin leirissä. Hän yritti katsoa ylöspäin häntä kantavaan kissaan, mutta ei onnistunut saamaan katsettaan tähän.
Hiljaisuuspentu katsoi ympärilleen. Kolli ei ollut aivan varma mikä tämä paikka oli, mutta hän oli jonkinlaisessa metsässä kuitenkin.
Kolli kuuli takaansa rätinää ja siinä samassa hän läsähti maahan kissan päästäessä hänestä irti. Nyt kolli näki, että hänen kantajansa oli ollut Neilikkatassu. Naaras oli kylläkin suurempi, mitä hän oli muistanut.
Hiljaisuuspentu tuskin kerkesi suutaan avata, kun naaras oli jo kadonnut. Kolli kuitenkin näki jotain, joka sai hänet järkyttymään.
Koko metsä pienen kollipennun edessä oli ilmiliekeissä. Hiljaisuuspentu katsoi sinne kauhistuneena. Kissoja virtasi hänyä kohti ja hänen ohitseen ja heistä lehähti pelon löyhkä.
Hiljaisuuspentu tunsi miten paniikki alkoi vallata hänet. Hän vain katsoi pelosta jäykkänä miten tuli levisi vähitellen häntä kohti. Se rätisi ja tuhosi metsää kulkiessaan. Kolli luimisti korvansa ja kiepsahti ympäri. Hän lähti juoksuun, mutta tuntui kuin hän ei olisi päässyt lainkaan eteenpäin. Tuli levisi koko ajan vain lähemmäs ja lähemmäs kollia ja oli nielaista tämän.
Hiljaisuuspentu vinkaisi, kun hänen tassuunsa takertui köynnös. Hän potki ja riehtoi ja yritti parhaansa mukaan päästä irti, mutta mikään ei auttanut. Tuli rätisi väin hiirenmitan päässä hänen hännästään ja kolli vetäisi sen kauemmas.
“Auttakaa! Apuaa! Kuuleeko joku!?” Hiljaisuuspentu huuteli metsään, mutta kukaan ei tuntenut kuulevan. Pieni kolli alkoi jo menettää toivonsa, kun tulen kuumuus hohkasi hänen tassunsa juuressa.
Aivan yhtäkkiä köynnös irtosi hänen tassunsa ympäriltä. Liekit olivat ilmeisesti polttaneet sen katki. Kolli kömpi pystyyn ja lähti ravaamaan kohti turvaa.
Kuitenkaan Hiljaisuuspentu ei päässyt etsimäänsä turvaan vaan joutui aukiolle, jota ympäröi tuli. Hän oli loukussa.
*Tämäkö tosiaan on loppuni? Kuolen tulessa metsässä erossa klaanitovereistani. Miten typerää!* kolli ajatteli.
Yhtäkkiä häntä tönäistiin ja kolli sävähti hereille.
“Pidit ääntä kuin mikäkin hepulin saanut kettu!” Lepakkopentu sihisi hänen naamaansa.
Hiljaisuuspentu nousi pystyyn pitkin venyttelyin. Hänen turkkinsa sojotti takkuisesti joka suuntaan ja hän huomasi ensi kertaa koskaan Lepakkopennunkin turkin olevan sotkussa.
“Herätinkö minä siis sinut?” Hiljaisuuspentu pysyi viikset hieman huvittuneesti väpättäen.
“Sinä potkit minut hereille!” Lepakkopentu äyskäisi ja meni omalle sammalpedilleen pesulle. Hiljaisuuspentu katsoi häntä hetken hiljaa ja ryhtyi sitten itsekin pesulle.

Hiljaisuuspentu juoksenteli aukiolla. Hänellä oli tylsää, koska Lepakkopentu ei suostunut tulla leikkimään hänen kanssaan.
Hiljaisuuspennusta tummanharmaa kolli oli tylsä. Hän ei koskaan tullut leikkimään, vaikka kuinka ruinasi ja vaati.
Hiljaisuuspentu törmäsi yhtäkkiä johonkuhun, joka tuli oppilaiden pesästä suoraan hänen eteensä. Kolli ei aikonut jäädä tuijottamaan kuin typerys, mutta juuri kun hän oli lähdössä taas raviin, oppilas laski häntänsä tämän selälle.
“Koettaisit olla hieman varovaisempi. Tuollaisella poukkoilulla sinä vielä satutat itsesi”, oppilas naukui. Se oli sama valkoinen ja ruskearaitainen kolli, joka oli kertonut, että Neilikkatassu oli aamupartiossa yksi päivä, kun Hiljaisuuspentu oli naarasta kysynyt.
“Joo, yritän olla hieman varovaisempi”, kolli ilmoitti ja oli taas lähdössä raviin. “Ai niin! Minun nimeni on Hiljaisuuspentu entä sinun?” hän sanoi ja jäi hyppelemään tassulta toiselle paikallaan.
“Minä olen Syöksytassu”, oppilas kertoi.
“Selvä!” Hiljaisuuspentu huudahti ja lähti juoksuun. Hän ei aikonut sen enempää jäädäkään jutustelemaan muiden kissojen kanssa. Ei hänellä olisi aikaa. Kolli oli nimittäin tuon välikohtauksen aikana päättänyt, että hän ryhtyisi koko kuolonklaanin parhaimmaksi juoksijaksi.
Hiljaisuuspentu pysähtyi käpälät liukuen, kun yhtäkkiä Lepakkopentu tulikin ulos pentutarhasta suoraan hänen tielleen. Kolli ei kuitenkaan saanut tarpeeksi jarrutettua sillä hän tömähti toisen kollin päälle ulahtaen. Lepakkopentu räpiköi hänen allaan sihisten.
“Pois päältäni senkin ketunmielinen kirppusäkki! Painat kuin mäyrä!”
“Anteeksi. Tulit tielleni, kun harjoittelin juoksemista”, Hiljaisuuspentu puolustautui, mutta puolustus ei estänyt tummanharmaan kollin vihaisia mulkaisuja.
Hiljaisuuspentu ei jäänyt kuuntelemaan kauempaa tämän valituksia vaan lähti taas jatkamaan ravaamista. Hän tunsi miten vastatuuli pörrötti hänen turkkiaan viileästi ja nautti siitä hyvin.
Aurinko porotti pilvettömällä taivaalla kuumasti hänen selkäänsä, joten tuuli tasapainotti kuumuuden hyvin.

Hiljaisuuspentu katsoi Neilikkatassua suurin pyörein silmin.
“Voitko jooko leikkiä kanssani sammalpalloa. En halua olla yksin ja Lepakkopentu ei suostu leikkimään sitä kanssani enkä halua kysyä Kamomillapentua tai Rosmariinipentua. He eivät kuitenkaan pitäisi minusta!” pentu vinkui vaativasti. Neilikkatassu katsoi häntä hieman kyllästyneenä, mutta silti lempästi.
“No ehkä tämän kerran. Mutta ensikerralla, älä ryhdy ruikuttamaan, kun yritän tehdä jotain muuta jooko?” Neilikkatassu naukui lempeästi.
Naaras istahti ja katsoi Hiljaisuuspentua rauhallisesti suoraan silmiin.
“Käyrkö pyytämässä Hehkuaskeleelta sammalta?” tämä pyysi. Nuori kollipentu nyökkäsi ja lähti loikkimaan kohti parantajanpesää.
“Tervehdys Hehkuaskel! Voisinko minä saada hieman sammalta, jotta voisin pelata Neilikkatassun kanssa sammalpalloa?” Hiljaisuuspentu pyysi kauniisti, päästyään parantajanpesään.
“Joo odota hetki”, Hehkuaskel naukaisi ja lähti syvemmälle pesään.
“Tässä ole hyvä”, parantaja naukui tiputtaessaan sammalpallon Hiljaisuuspennun tassuihin. Kolli katsoi sammalpalloa ja nosti sitten katseensa hymyillen Hehkuaskeleeseen.
“Suuret kiitokset!” kolli kiitti iloisesti ja lähti sammalpallon mukaansa noukkien takaisin Neilikkatassun luokse. Naaras katsoi häntä iloisesti.
“Voimmekin saman tien aloittaa!” naaras naukui iloisesti Hiljaisuuspennun päästessä hänen luokse. Pentu nyökäytti päätään iloisesti ja laski sen maahan.
“Sinun pitää saada pallo näiden kivien välistä”, kolli sanoi ja asetti kaksi kiveä maahan lähekkäin “ja minun kahden kiven välistä tuolla. Sinä voisitkin asettaa kaksi kiveä hyvin lähekkäin”, kolli jatkoi.
Neilikkatassu nyökkäsi ja lähti hakemaan kaksi kiveä. Naaras asetti ne hyvin ja tarpeeksi lähelle toisiaan ja nyökkäsi sitten Hiljaisuuspennulle merkiksi, että oli valmis. Kolli hihkaisi ja lähti juoksemaan palloa tassuillaan eteenpäin vierittäen. Hän lähestyi maalia kovaan tahtiin, mutta Neilikkatassu hyökkäsi sivusta ja kaappasi sammalpallon sulavalla liikkeellä.
Hiljaisuuspentu sihahti ja kaartoi tämän perään ja oli lähellä liukastua. Kolli kiihdytti vauhtiaan yrittäen parhaansa mukaan saada oppilaan kiinni. Hän juoksi ja juoksi, mutta naaras oli liian nopea hänelle.
“Voitko hidastaa! Olet niin paljon minua nopeampi!” Hiljaisuuspentu vinkaisi. Neilikkatassu kurkkasi taakseen hämmentyneenä, mutta kompastui sammalpalloon, kun ei voinutkaan vahtia missä tämä kulki.
Hiljaisuuspentu otti tilaisuudesta kaiken hyödyn ja kaappasi pallon itselleen. Hän lähti niin lujaan juoksuun kuin piennillä jaloillaan pääsi. Hän yritti parhaansa ja kun hän kuuli Neilikkatassun askelten töminän hän löi pallon kaikin voimin kohti maalia. Se lähti liitämään ilmassa ja pomppi maata pitkin maaliin.
Hiljaisuuspentu hypähti väsyneenä ilosta ja nauroi katketakseen.
“Tämä oli niin hauskaa!” kolli juhli.
“Niin kyllä oli. Olen sinäkin kunnon juoksia. Juoksit kuin tuuli tuon sammalpallon kanssa. Sinusta tulee varmasti mainio takaa-ajaja”, Neilikkatassu naukui hengästyneenä saapuessaan tomuisena Hiljaisuuspennun vierelle. Kolli hymyili kiitollisena kehuista ja punastui myös hieman.
“Kiitos. Sinäkin olit erittäin nopea. Oli hankaluuksia pysyä vauhdissa mukana”, Hiljaisuuspentu naukui takaisin hymyillen leveästi. Neilikkatassu hymyili takaisin.
“Neilikkatassu!” kuului huuto. Hiljaisuuspentu käänsi katseensa äänen suuntaan ja huomasi sen olevan Neilikkatassun mestari, Pikiturkki. “Sinä voisit käydä vaihtamassa makuualusia pentutarhalla. Vaihda sekä pentujen, kuningattarien ja klaaninvanhimpien”, soturi naukui. Neilikkatassu nyökkäsi kunnioittavasti ja kääntyi sitten taas Hiljaisuuspennun puoleen.
“Kuten kuulit minun täytyy mennä”, naaras sanoi pahoittelevasti.
“Ei se mitään, kyllä minä pärjään. Oli kuitenkin hauskaa leikkiä”, Hiljaisuuspentu naukui ja Neilikkatassu tassutti hymyillen pois.

KP-boosti käytössä

Author: Elandra