Hiljaisuuspentu
Kirjoittaja: Käärmis
Kamomillapentu tuli varmistamaan, että Hiljaisuuspentu oli kunnossa ja kolli tunsi pienen punastuksen puskevan lävitse. Hän ei mahtanut asialle mitään. Kolli kuitenkin väitti kiven kovaan olevansa kunnossa. Ei hänellä ollut mikään hätänä, vaikka hänen nenäänsä hieman kivisti seinään törmääminen.
Kamomillapentu lopulta lopetti ylimääräisen huolehtimisen ja ehdotti, että he leikkisivät piilosta. Hiljaisuuspentu oli heti täysillä mukana. Kolli oli ensimmäinen piiloutuja ja hän etsi kiihkeästi itselleen piiloa.
Hiljaisuuspentu pyöri hetken ajan ympyrää, kunnes keksi itselleen mahtavan piilon. Hän loikki kaatuneen kuusipuun luokse ja kapusi sen runkoa pitkin varovasti ylös.
*Kamomillapentu ei koskaan löydä minua täältä!* nuori kolli ajatteli voitonriemuisesti myhäillen.
Hiljaisuuspentu otti itselleen hyvän asennon ja jäi sinne kököttämään. Hän kehräsi hieman, kun Kamomillapentu kulki etsimässä häntä eikä naaras edes katsonut häneen päin. Kolli laski päänsä ja sulki silmänsä. Hän heilutti häntäänsä rauhalliseen tahtiin ja rentoutui. Puu notkahti yllättäen ja Hiljaisuuspentu kurkkasi taakseen. Kamomillapentu läimäytti yhtäkkiä hänen häntäänsä iloisesti; merkiksi siitä, että hänet oli löydetty.
Hiljaisuuspentu tuijotti naarasta ja nousi sitten ylös leikkisästi tätä hieman tuupaten. Kuitenkin nauramisen sijaan Kamomillapentu kiljaisi ja hän horjahti rungolla niin, että se nuokkui hieman. Hiljaisuuspentu yritti napata naaraasta kiinni, mutta tämä tipahti alas. Hetken ajan kolli tuijotteli tyrmistyneenä alas naaraaseen ja sitten hän äkkiä kapusi alas puusta. Kolli pyöri pesäkumppaninsa ympärillä huolestuneena ja kysyi tältä hätäisesti oliko hän kunnossa.
Hiljaisuuspentu ei aivan vakuuttunut, kun Kamomillapentu yritti väittää olevansa kunnossa. Naaras yritti nousta ylös, mutta lyyhistyi lähes saman tien takaisin maahan. Silloin hän myönsi, että ei välttämättä ollutkaan aivan kunnossa. Huoli kulki Hiljaisuuspennun lävitse aaltoina. Häntä huolestutti kovin, että Kamomillapentu oli satuttanut itsensä pahoin. Hän määräsi naaraan lähtemään parantajalle, mutta naaras yritti väittää, että hän tarvitsisi vain lepoa. Kuitenkaan tästäkään Hiljaisuuspentu ei vakuuttunut. Hän todella määräsi naaraan lähtemään parantajalle ja lähti jopa tuuppimaan häntä eteenpäin, jotta Kamomillapentu todella menisi parantajan pesälle.
Hiljaisuuspentu katseli, miten Hehkuaskel tutki Kamomillapennun tarkasti läpi. Naaras tutki sieltä täältä ja ilmeisesti kokeili, että mikään luu ei ollut mennyt poikki. Kun parantaja oli tutkinut Kamomillapennun, hän sanoi, että hänellä ei ollut mitään pinnallisia haavoja joita hoitaa vaan hän vain tarvitsisi lepoa, ja jos kipu olisi liian suuri, hänen täytyisi vain tulla hakemaan joitain yrttejä Hehkuaskeleelta.
Hiljaisuuspentu tassutti pesätoverinsa kanssa ulos pesästä ja piti huolta, että tämä pysyisi varmasti pystyssä. Heidän mennessä eteenpäin naaras kuitenkin lyysähti maahan. Hiljaisuuspentu pyöri hänen ympärillään huolissaan. Rosmariinipentu ilmestyi yhtäkkiä heidän luokseen ja kysyi saman tien mitä oli tapahtunut. Kamomillapentu selitti sisarelleen miten he olivat leikkineet piilosta ja hän oli tipahtanut kuusipuusta alas. Sen jälkeen Rosmariinipentu tarjoutui hakemaan Kamomillapennulle unikonsiemenen, kun tämä kertoi, että se olisi varmasti auttanut hänen kipuunsa.
Hiljaisuuspentu katsoi harmaan naaraan menoa hiljaa ja kääntyi sitten taas katsomaan Kamomillapentua. Naaras pyysi Hiljaisuuspentua poistumaan ja jättämään hänet rauhaan. Kolli nyökkäsi hivenen ja lähti vastahakoisesti pois.
Hänen tassujaan kihelmöi, kun hän tassutti leirin poikki kohti pentutarhaa.
*Minä tiputin hänet. Kaikki tämä on minun syytäni. Hän ei varmasti enää pidä minusta. Siksi hän ei halua olla enää seurassani…* kolli ajatteli ja kyynelet yrittivät puskea hänen silmäkulmiinsa. Hän ei kuitenkaan halunnut itkeä. Hän räpytteli silmiään ja hengitti syvään. Olisiko sillä edes väliä, jos Kamomillapentu vihaisi häntä? Ei hän kuitenkaan koskaan pitäisi kollista sillä tavalla, kuin hän piti naaraasta.
Hiljaisuuspentu hurrasi muiden joukossa, kun Rosmariinipentu nimitettiin Rosmariinitassuksi ja Kamomillapentu nimitettiin Kamomillatassuksi. Hän hymyili ja yritti päästä lähemmäs onnittelemaan, mutta väkijoukko oli liian suuri ja hän kulki virran mukana kauemmas tuoreista oppilaista. Hän puuskahti ja yritti puskea näiden luokse, mutta kun hän pääsi takaisin sille kohdalle,jossa he olivat olleet. Molemmat oppilaista oli kadonnut. Hän niiskautti nenäänsä hieman harmistuneena ja laahusti pois pettyneenä. Hän suuntasi kohti pentutarhaa, mutta huomasi pian Lepakkotassun menevän valikoimaan itselleen tuoresaalista. Hiljaisuuspentu muisteli sitä, kun he olivat riidelleet vain muutama auringonnousu takaperin.
Lepakkotassu oli suuttunut, kun Hiljaisuuspentu oli yrittänyt pyytää tätä leikkimään ja kertonut tälle vihoissaan hänen olevan ei-toivottu pentu. Hiljaisuuspentu oli tuntenut itsensä loukkaantuneeksi hetken ajan, mutta nyt siitä tunteesta ei ollut enään edes pientä häivähdystä jäljellä. Miksi hän surisi sitä, että hänen vanhempansa olivat olleet typeriä? Oli heidän oma päätöksensä vihata häntä, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hiljaisuuspentu kohautti lapojaan itseksiin ja lähti hiipimään Lepakkotassun taakse.
Hiljaisuuspentu sanoi Lepakkopennun olevan ahne, kun huomasi tämän ottavan pulskahkon pulun tuoresaaliskasasta. Vanhempi kolli oli saman tien mulkoilemassa häntä silmät leiskuen. Hän kertoi antavansa sen kuningattarille Mäntyviikselle ja Hohtosulalle. Tietenkään Hiljaisuuspentu ei uskonut ja tarjoutui siis viemään sen hänen puolestaan. Lepakkotassu kuitenkin kieltäytyi ja lähti viemään puluaan pentutarhaan. Hiljaisuuspentu oli hieman yllättynyt, että Lepakkotassu oikeasti lähti viemään pulua kuningattarille, mutta häntä ei kiinnostanut enää tarpeeksi, jotta hän olisi enää keskittynyt kollin tekemisiin.
Hiljaisuuspentu loikki kohti tipahtaneiden lehtien ryhmittymää. Hän läimi lehtiä ilmaan ja nappaili niitä, kun ne olivat leijailemassa maahan. Kolli otti kunnon tassullisen lehtiä ja heitti ne kaikilla voimillaan ilmaan. Hän kyyristyi ja katsoi lehtiä silmät sirillä ja pupillit pieninä viiruina. Aika tuntui hidastuvan hänen ympärillään, kun hän katsoi lehtien rauhaisaa laskua. Hän heilautti pari kertaa häntäänsä ja keikutti takapäätään ja sitten ponkaisi suurimman lehden kimppuun. Hän nappasi sen suuhunsa ja kehräsi iloisesti laskeutuessaan taitavasti takaisin maahan toki hieman horjahdellen.
“Jos tuo olisi ollut laskeutuva lintu, se olisi karannut, mutta hyvä yritys”, joku naukaisi hänen takanaan. Hiljaisuuspentu kääntyi katsomaan kissaa. Hän oli oranssin sävyinen naaras vaaleilla punaruskeilla kuvioilla. Kolli katsoi naarasta tämän tummanvihreisiin silmiin omilla sinisillä silmillään.
“Kuka olet?” nuori kolli kysyi kiinnostuneena soturilta. Naaras hymyili hieman.
“Olen Tulisielu”, hän sanoi neutraalilla äänellä hieman kollille edelleen hymyillen. Hiljaisuuspentu katsoi häntä silmiin taas. Naaraan silmissä loisti pieni määrä ystävällisyyttä.
“Miten tämä pitäisi tehdä?” hän kysyi ja meni kyykkyyn.
“Älä heiluta takapäätäsi – ainakaan hirveästi – ja pidä häntä irti maasta”, Tulisielu selitti ja istahti hänen vierelleen.
Hiljaisuuspentu kääntyi taas lehtien puoleen. Kolli halusi yrittää uudelleen, nyt Tulisielun ohjeita seuraten. Hän kaappasi niitä mukavan määrän ja viskasi ne ilmaan. Hän keikutteli takapäätään pienesti ja heilautti häntäänsä pienin heilautuksin pitäen tätä koko ajan irti maasta. Hän ponkaisi kohti tipahtavaa lehteä ja läimäisi sen tassullaan maahan. Ylpeänä itsestään hän röyhisti rintaansa ja kehräsi voitonriemuisesti.
“Paljon parempi”, Tulisielu naukaisi kepeästi ja hymyili taas Hiljaisuuspennulle. “Voisit toki poistaa hännän ja takapään heiluttelun. Se voi paljastaa sinut, jos olet liian tiheässä maastossa”, naaras selitti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja yritti keskittyä nyt paremmin. Hän oli jo valmis kauhaisemaan lehtiä käpäläänsä, kun Tulisielu ottikin lehdet hänen edestään.
“Anna kun minä, niin sinä saat keskittyä hyökkäykseen”, hän tarjoutui ja viskasi lehdet korkealle ilmaan. Hiljaisuuspentu kivettyi paikalleen katsellen lehtien hiljaista leijailua. Hän odotti ja odotti ja odotti, kunnes lehdet olivat noin hiirenmitan päässä maasta. Hän loikkasi ja yritti kaapata lehden, mutta se kerkesi tipahtaa maahan asti niin, että kollin täytyi repiä se kynsin maasta.
“Hieman liian hidas, mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu!” Tulisielu kannusti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi. Hän kyyrityi taas merkiski, että olisi valmis taas uuteen iskuun.
Juuri kun Hiljaisuuspentu meinasi iskeä. Hänen naamalleen läsähti suuri sadepisara. Kolli luimisti korvansa ja vingahti. Tulisielukin katsoi taivaalle korvat luimistettuna ja karvat pörrössä. Naaras ei ilmeisesti pitänyt sateesta. Taivaalla oli tummia pilviä, jotka ripottelivat kylmiä sadepisaroita vähitellen leiriin.
“Parempi varmaan mennä pesään turvaan, ennen kuin sade yltyy ja me molemmat kastumme”, Hiljaisuuspentu naukaisi Tulisielulle. Naaras nyökkäsi myöntävästi.
“Leikitään taas pian!” Hiljaisuuspentu hihkaisi taakseen samalla, kun hyppi kohti pentutarhaa suojaan sateelta.
Hiljaisuuspennun päästyä sisään pesään, hän päristeli turkkiaan yrittäen saada vähäiset sadepisarat siitä irti.
“En halua olla märkä”, hän mumisi ja meni omalle sammalaluselleen makaamaan.
“Oliko sinulla hauskaa ulkona?” Mäntyviiksi kysyi.
“Joo! Leikin Tulisielun kanssa!” Hiljaisuuspentu hihkaisi.
“Sen puoliverisen. Etkö parempaa seuraa osaa etsiä?” Hohtosulka sanoi töykeästi. Hiljaisuuspentu ei välittänyt.
*Tulisielu on siis puoliverinen? Mutta hän oli erittäin mukava kissa. En ymmärrä, mikä hänessä muka olisi vialla.*
Hiljaisuuspentu painoi päänsä sammaliin ja hengitti syvään. Hän sulki silmänsä ja tunsi miten uni imaisi hänet sisäänsä kauas valvemaailmasta.
Hiljaisuuspentu tunsi kosketuksen turkillaan ja nosti päätään. Hän näki Kamomillatassun, joka tuijotti häntä tuimasti.
“En pidä sinusta, enkä todellakaan halua olla ystäväsi. Sinä tiputit minut siitä puusta ja olisi ollut sinun syysi, jos oppilasnimityksiäni olisi lykätty”, naaras sihisi. Hiljaisuuspentu katsoi häntä silmät suurina.
“En minä tarkoittanut”, hän piipitti.
“Ja sinä aina roikut minussa kuin pikkukakara. En minä ole mikään kiipeilypuu tai sinun yksityinen leikkitoveri”, yhtäkkiä tyhjästä Kamomillatassun vierelle saapunut Lepakkotassu naukui.
“Ei kun minä vain halusin leikkitoverin”, Hiljaisuuspentu mumisi katsellen tassujaan.
“Ja luulitko tosiaan, että pidin sinusta? Olet surkimus ja olin kanssasi vain koska en halunnut olla töykeä”, rivistöön ilmestynyt Neilikkatassu naukui. Hiljaisuuspentu tunsi itsensä normaalia pienemmäksi. Hänestä tuntui, että muut olisivat voineet liiskata hänet kuin ötökän.
Yhtäkkiä hänen kylkeensä hyökkäsi Henkäystähti. Päällikkö piti kollia maassa halveksiva katse silmissään.
“Ei ihme, että vamhempasi halusivat hylätä sinut. Olet heikko eikä sinusta koskaan voi tulla soturia”, Henkäystähti sihisi ja pisti hampaansa Hiljaisuuspennun kurkkuun. Nuori kolli puristi silmänsä kiinni ja juuri silloin, kun Henkäystähti repäisi hänen kurkkunsa auki, Hiljaisuuspentu hätkähti hereille. Hän katsoi vapisten pentutarhan seiniä ja sitten makuualusia, joilla kissat nukkuivat. Hän tunsi pelon väreinä.
*Eivät he minua vihaa. Se oli vain unta. He kyllä pitävät minusta… eikö niin?*
Mäntyviiksi talutti Hiljaisuuspennun ulos pentutarhasta. Kolli huomasi Henkäystähden tulevan klaanin keskelle ja kutsuvan kaikki kokoontumaan.
Hiljaisuuspentukatsoi heti suu ammollaan Mäntyviikseen. Hänet nimitettäisiin oppilaaksi! Hiljaisuuspentu loikki innoissaan eturiviin ja katsoi kissoja hänen ympärilleen innoissaan virnuillen.
“Olen kutsunut teidät tänne, koska on aika nimittää jälleen yksi pennuistamme oppilaaksi”, Henkäystähti naukui klaanille. Hän käänsi katseensa Hiljaisuuspentuun. Kolli tunsi innon ja jännityksen väreilevän turkissaan ja oli täysin valmis loikkimaan eteen.
“Hiljaisuuspentu tule eteen”, päällikkö sanoi ja heilautti häntäänsä. “Hiljaisuuspentu, tästä hetkestä eteenpäin nimesi olkoon Hiljaisuustassu. Sinun mestarinasi tomikoot Lehtituuli.”
Hiljaisuustassun silmät loistivat ja hän loikki uuden mestarinsa lähettyville. Hän toivoi, että pääsisi pian jo harjoituksiin. Henkäystähti näytti merkin, että kokous oli ohi. Klaani hurrasi uuden uutukaiselle oppilaalle ja hän tunsi olevansa unessa. Sellaisessa todella hyvällä epätodellisessa unessa.
“Milloin aloitamme?” Hiljaisuustassu kysyi Lehtituuleltu puskiessaan tämän luokse. Naaras katsoi häntä hetken arvioivasti ja kohautti sitten lapojaan. “Huomenna vaikka.”
“Selvä. Kiitos”, Hiljaisuustassu sanoi ja loikki taas pois. Hän huomasi Tulisielun. Naaras oli hieman kauempana ja kolli halusi olla tämän kanssa viimein uudelleen.
“Tulisielu, täällä! Oletko ylpeä minusta?” Hiljaisuustassu huusi juostessaan soturitarta kohden.
//Tuli?
