Hiljaisuustassu
Kirjoittaja: Käärmis
Hiljaisuustassu avasi sumeat silmänsä. Hän köhi ja yritti nostaa päätään.
“Lepää”, hänen takaansa kuului Hehkuaskeleen lempeä nauku. Parantaja oli erottelemassa yrttejä ja selkeästi piti kollia samalla silmällä. Hiljaisuustassu tuhahti hiljaa. Hänellä oli niin kamalan tylsää, että olisi mielellään vaihtanut vaikka seuraavan vuodenajan klaaninvanhimpien makuualusia ja tarkistanut oliko heillä punkkeja, jos vain olisi saanut jotain tekemistä.
“Aamuraita toi sinulle hieman syötävää”, Hehkuaskel naukaisi ja siirsi maassa makaavaa hiirtä lähemmäs Hiljaisuustassua.
“Ei ole nälkä”, hän mumisi laskien häntänsä kuonolleen. Hehkuaskel nousi seisaalle ja siirtyi kollin eteen.
“Kuoletko ennemmin nälkään, kun kestät pienen huonon olon, joka tulee, kun pakolla syöt?” parantaja kysyi haastavasti. Hiljaisuustassu tuhahti hieman huvittuneena ja nappasi hiiren.
“Kai sitä sitten pitää syödä, enhän minä sentään halua nääntyä, kun en yhteen päivään ole syönyt”, hän vitsaili ja haukkasi palan hiirestä. Hän ei voinut sanoa nauttivansa sen mausta, mutta oli se sentään siedettävää. Sairaana mikään ei maistunut yhtä nautinnolliselta kuin tavallisesti.
“Maistuuko hiireni?” kuului Aamuraidan nauku, kun naaras asteli sisään pesään hymyillen. Hiljaisuustassu kehräsi hiljaa.
“Olisitko millään voinut napata jotain parempaa”, kolli vitsaili ja nousi heikosti istumaan. Aamuraita katsoi hänen tekemisiään.
“Onko olo jo parempi?” naaras kysyi hieman huolestuneella äänellä. Hiljaisuustassu virnisti hieman.
“En nyt voisi sanoa, mutta kyllä sitä kestää. Toivottavasti pääsen täältä pois pian, en haluaisi mielelläni sairastaa kamalan kauaa”, kolli tuhahti ärtyneenä. Aamuraita hymyili hellästi. Naaraan hymy oli Hiljaisuustassusta aika suloinen. Naaras oli muutenkin erittäin mukava ja hyvää seuraa.
“Kyllä se siitä. Ei pieni nuha nyt kauaa kestä”, naaras totesi. Hiljaisuustassu nyökytteli, kyllähän se oli totta. Ei nuha yleensä kamalan kauaa kestänyt, muutama auringonnousu ja se olisi jo tiessään. Valkoruskea kolli vaihtoi asentoaan.
“Olisiko sinulla minulle jotain tekemistä? Minulla on kamalan tylsää!” kolli vaikeroi. Aamuraita naurahti hieman.
“Lepääminen on, mutta uskon, että olet jo korvia myöten täynnä lepäämisestä”, hän vastasi hymyillen hellästi. Hiljaisuustassu punastui hieman. Naaras osasi lukea häntä niin hyvin.
“Varmaankin kaikki olisivat, jos olisivat minun paikallani”, kolli naukaisi laimeasti. Aamuraita kehräsi.
“Niin minäkin uskon”, hän naukaisi. Naaras vilkaisi lapansa yli ulos aukiolle ja käänsi sitten taas katseensa Hiljaisuustassuun.
“Minun täytynee palata tehtäviini. Tulen katsomaan sinua taas pian!” hän naukaisi ja tassutti ulos pesästä.
“Näkemiin!” Hiljaisuustassu huudahti vielä naaraan perään, ennen kuin tämä katosi kokonaan näkyvistä. Kolli huokaisi. Mitä hän oikein tekisi? Hän piti Kamomillatassusta, mutta klaanissa oli myös monia muita mukavia kissoja. Ehkä hän voisi valita jonkun toisen, jos Kamomillatassu piti enemmän Syöksyaskeleesta, kuin hänestä?
Kolli laski päänsä. Oli hänellä vielä koko elämä aikaa pohtia kumppanuus asioita. Turhaan hän niistä vielä murehti.
