Hiljaisuustassu
Kirjoittaja: Käärmis
Kamomillatassu oli tullut paikalle ja asiat olivat kehkeytyneet niin että nelikko oli siirtynyt oppilaiden pesään hieman juttelemaan. Kamomillatassu oli ehdottanut, että he tekisivät jotain ja Hiljaisuustassu kuunteli innoissaan tämän ideaa keksiä haasteita toinen toisilleen. Rosmariinitassu ehdotti, että he lähtisivät salaa leiristä suorittamaan haasteitaan ja kolli oli siinäkin mielellään mukana ja jopa Lepakkotassu suostui! Mutta kuitenkin kun se tuli Kamomillatassuun, naaras ei halunnut tehdä mitään sääntöjen vastaista ja oli pian sammalillaan nyyhkyttämässä ja mumisemassa siitä miten halusi kuolla.
Hiljaisuustassu tuskin kerkesi tehdä mitään, kun Rosmariinitassu puhkesi puhumaan. Hän raivosi sisarelleen siitä millainen pelkuri hän oikeasti oli, jos halusi kerta paeta kaikkea kuolemalla. Rosmariinitassu raivosi siitä miten häneenkin sattui ja miten hänkin tiesi miltä tuntui menettää itselleen rakas kissa. Hiljaisuustassu oli niin lamaantunut siitä, että tuskin pystyi ajattelemaan mitään ja häneltä meni usea silmänräpäys tajuta, että Rosmariinitassu oli juossut ulos pesästä leiriin.
Hiljaisuustassu epäröi lähteäkkö tämän perään vai antaako tämän olla, mutta ajatteli sitten, että hän vain sotkisi asioita. Kolli tassutti nyt Kamomillatassun vierelle rauhallisesti ja asettui tämän vierelle kyyryyn.
“Kuules…” kolli aloitti, mutta tunsi kurkkuaan kuristavan. Koko tilanne oli hänelle turhan hankala ja kollin oli vaikea keksiä mitään millä helpottaa tilannetta.
“Kuule, en tiedä tarkalleen miltä sinusta tuntuu, mutta minulla on monesti ajatus, että olen yksin tässä maailmassa. Toki on minulla joitain ystäviä ja sen sellaista, mutta tarkoitan nyt sitä, että…” kolli hiljeni huokaisten. Hänen oli vaikea muotoilla järkeviä lauseita ja Kamomillatassun nyyhkytys ei tuntunut kuin vain yltyvän.
“Olen niin pahoillani. Niin hyvin syvästi pahoillani. Tunen joskus olevan yksin tässä maailmassa. Olen naljailemassa Lepakkotassun kanssa vain, koska hän vaikuttaa olevan kuin samalla tasolla kanssani. Hänelläkään ei ole enään perhettään, kuten minulla. Tykkään ajatella monesti, että hän on veljeni. Kun sain alun perin tietää siitä, että vanhempani eivät vain pitäneet minusta, tuntui kuin maailma olisi murentunut altani. Olin aina luullut, että he olivat vain kuolleet joskus jossain kamppailussa tai jotain, mutta ei. He vain lähtivät, koska eivät tykänneet minusta”, Hiljaisuustassu seposti ja laski häntänsä ystävänsä selälle. “Ajattele sinä kuitenkin sitä, että sinulla on vielä isäsi ja sisaresi. Minulla ei sentään ole ketään. Tiedän että se ei ole sama, koska en edes kerennyt kehittää tunnesidettä vanhempiani kohtaan, mutta silti kaipaan heitä. Kaipaan itselleni vanhempia, jotka olisivat minusta aina ylpeitä, kun saavutan jotain ja rakastaisivat minua sekä pitäisivät minusta huolta. En ollut kuitenkaan tarpeeksi onnekas saamaan sellaisia vanhempia”, kolli naukui hiljaa. Hän ei tiennyt auttaisiko hänen puheensa lainkaan, mutta hän halusi kuitenkin yrittää.
//Kamo tai Lepa tai Rosmy?
