Hiljaisuustassu
Kirjoittaja: Käärmis
Hiljaisuustassu tassutti leirin poikki Lehtituulen perässä. Kollin mestari oli tullut hakemaan hänet oppilaiden pesästä ja sanonut, että heillä olisi harjoitukset. Hän ei ollut täysin perillä mitkä harjoitukset tai missä, mutta tiesi vain, että hänellä olisi harjoitukset.
Pian Hiljaisuustassu huomasi Syöksyaskeleen tassuttavan heitä kohden ja liittyvän heidän seuraansa ja kolli loi hämmentyneen katseen mestariinsa.
“Pyysin Syöksyaskelta auttamaan harjoituksissa”, Lehtituuli naukaisi paljastamatta yhtään sen enempää. Hiljaisuustassu oli hämmentyneempi kuin koskaan aikaisemmin. Hän vilkaisi Syöksyaskeleeseen ja hidasti tämän vierelle.
“Miten soturina on mennyt?” hän kysyi kohteliaasti tuoreelta soturilta. Hänet oli nimitetty vain pari auringonnousua takaperin, eikä ollut luultavasti siis vielä kerennyt tehdä mitään kamalan erityistä.
“Hyvin, kiitos kysymästä”, Syöksyaskel naukaisi. “En ole vielä täysin kerennyt tottua soturin elämään, mutta muuten kaikki on mennyt jo hyvin. Olen ollut pääasiassa vain partioissa tai jutellut muiden sotureiden kanssa, ei muuta”, hän selitti. Hiljaisuustassu nyökkäsi.
“Hyvä kuulla, että sinulla on mennyt hyvin. Toivoisin jo pian itsekin tulevani soturiksi”, hän myönsi. Syöksyaskel nyökkäsi.
“Ei siihen varmaan enää niin kauaa ole”, nuori soturi naukaisi. Hiljaisuustassu käänsi katseensa toisaalle ja heilautti häntäänsä. Hän tosiaan toivoi sen olevan totta.
Pian Lehtituuli pysähtyi kuin seinään ja Hiljaisuustassu lähes törmäsi häneen. Kolli peruutti hieman ja vilkaisi mestarinsa takaa pientä aukeaa aluetta metsässä. Siellä täällä oli pieniä määriä lunta ja ne täplittivät maastoa.
Lehtituuli käännähti ympäri ja katsoi oppilaaseen tarkasti.
“Tehtäväsi tänään on harjoitella vaanimista ja piiloutumista lumisessa maastossa. Tiedän, että lunta ei ole paljoa, mutta sinun kuuluu yrittää kulkea mahdollisimman paljon sen kohdalla”, Lehtituuli selitti ja katseli aukeaa aluetta. “Tehtäväsi on väijyä minua ja päästä minun luokseni huomaamattomasti. Lehtikadon aikaan lumi on peittänyt koko maaston ja tummaturkkisilla kissoilla on vaikeaa piiloutua, joten olen päättänyt, että meidän on parempi harjoitella.”
Hiljaisuustassulle asia kävi nyt järkeen. Tummaturkkiset kissat kuten vaikka varapäällikkö Pimentovarjo tai nuori soturi Lepakkohuuto olisivat erittäin näkyvillä lumikinoksissa ja heidän olisi vaikeampaa väijyä saalista lehtikadon vähäisessä aluskasvillisuudessa. Mutta siltikään hän ei ymmärtänyt miksi Syöksyaskel oli mukana. Hän vilkaisi nuoreen soturikolliin ja sitten mestariinsa ja Lehtituuli taisi tajuta, mitä hän mietti.
“Syöksyaskeleen turkki on pääasiassa valkoinen. Hän voi piiloutua lumeen hyvin. Sinullakin on turkissasi valkoista, joten hän voi näyttää hieman miten hän toimii ja voit yrittää inspiroitua siitä. Ja myöhemmin sinun tarkoituksesi on “saalistaa” Syöksyaskel. Hän siis kulkee metsässä ja sinun täytyy jäljittää hänet ja saada hänet kiinni”, soturitar selitti. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja seurasi Syöksyaskelta joka tassutti vähäisen lumen sekaan. Hän katsoi oppilaaseen vakaasti.
“Seuraa tarkkaan mitä teen”, soturi naukui ja lähti väijymään pysytellen paljaiden puiden ja pensaiden takana ja sulautuen parhaansa mukaan lumeen. Hiljaisuustassu oli ihmeissään nuoren soturin taidoista ja oli innoissaan siitä, että pääsisi pian itsekin yrittämään.
“Sinun vuorosi!” Lehtituuli huusi pian ja asettui istumaan pienen aukean keskelle. “Tee parhaasi.”
Hiljaisuustassu teki heti työtä käskettyä ja hivuttautui ensiksi kauemmas mestaristaan ja lähti sitten kulkemaan lähemmäs aukiota yrittäen piilotella parhaansa mukaan lehtensä tiputtaneiden kasvien takana. Hän piti määränpään tarkkana mielessään ja mietti aina valmiiksi mihin menee seuraavaksi. Kolli kipitti mahdollisimman hiljaa eteenpäin narskuvalla ja loskaisella lumella.
Hän kulki koko ajan lähemmäs määränpäätään ja näki Lehtituulen vilkuilevan ympärilleen selkeästi hänet hukanneena. Riemu kulki Hiljaisuustassun koko kehon lävitse. Hän ei voinut uskoa, että hän oli onnistunut piilottautumaan maastossa niin hyvin, että hänen mestarinsa oli hukannut hänet. Hän siis päätti tehdä syöksyn. Hän arvioi matkan sellaiseksi, että onnistuisi kyllä nappaamaan riistan siltä etäisyydeltä.
Hiljaisuustassu ponkaisi ja syöksyi kohti mestariaan. Lehtituulen katseen kääntyessä naaras ei kerennyt enää tehdä mitään, kun hänen oppilaansa ja tipahti hänen selkäänsä samalla päästäen pienen voitonriemuisen ulvahduksen.
Lehtituuli oli selkeästi yllättynyt, mutta pyöräytti pian Hiljaisuustassun alleen painaen tämän tiukasti maata vasten.
“Hyvä vaaninta ja syöksy täytyy myöntää”, hän naukaisi rennosti. “Nyt tehtäväsi on jäljittää Syöksyaskel.”
“Sen ei pitäisi olla liian hankalaa”, Hiljaisuustassu tokaisi ja tajusi, että soturi oli jo kadonnut. Tämä oli ilmeisesti lähtenyt siinä välissä, kun hän oli ollut vaanimassa. Hän heilautti häntäänsä ja lähti etsimään jälkiä kollista.
Hiljaisuustassu huomasi pian tassunjäkiä lumessa ja Syöksyaskeleen hajun kirpeässä ja viileässä ilmassa. Kolli lähti siis seuraamaan jälkiä varovasti, jotta ei päästäisi liikaa ääntä ja antaisi Syöksyaskeleen tajuta hänen päässeen jo lähemmäs.
Hiljaisuustassu loikki liukkaan maaston poikki seuraten koko ajan vanhemman kollin hajua. Hänen suuntansa oli hieman mutkitteleva ja hän yritti selkeästi saada terävillä käännöksillään Hiljaisuustassun hämmentymään ja menemään sekaisin. Kuitenkin kolli onnistui hyvin seuraamaan tämän hajujälkeä ja alkoi olla jatkuvasti lähempänä kohdettaan.
Nyt Syöksyaskeleen haju oli niin tuoretta, että Hiljaisuustassu kulki hitaasti ja varovasti piilotellen kaikkien mahdollisten piilopaikkojen takana. Hän ei voisi antaa itseään ilmi. Ei nyt, kun kolli oli jo niin pitkällä.
Hiljaisuustassu jännittyi, kun huomasi liikahduksen puiden seassa. Se oli Syöksyaskel! Nuori soturi kulki rauhallisesti eteenpäin taakseen välillä vilkuillen. Hän kulki paljon harvojen lumipenkkojen seassa, jotta se naamioisi hänet, mutta se kuitenkin jätti myös tassunjälkiä. Hiljaisuustassu oli huomioinut sen jo aikaisemmin. Hän oli nähnyt nuoren soturin tassunjälkiä lumessa jo aikaisemmin.
Syöksyaskel pysähtyi yhtäkkiä ja alkoi taas vilkuilla ympärilleen korviaan liikutellen. Hiljaisuustassu kulki häntä kohti hiljaa. Hän laski tassunsa maahan pehmeästi ja varovasti vältellen päästämästä paljoa ääntä. Syöksyaskel ei vaikuttaneen huomanneen häntä, sillä vanhempi raidallinen kolli lähti jatkamaan kulkuaan samalla, kun Hiljaisuustassu lähestyi häntä vähitellen.
Kun Syöksyaskel pysähtyi myöhemmin uudelleen, Hiljaisuustassu oli jo niin lähellä, että päätti tehdä loikan. Heti kun kokemattoman soturin katse oli muualla, Hiljaisuustassu ponnisti häntä kohden. Syöksyaskeleen katse kääntyi häneen päin yllättyneen näköisenä. Kaikki tuntui Hiljaisuustassusta kuin hidastetulta. Hänen naamalleen levisi hymy, kun hänen etutassunsa jo hipoivat raidallisen soturin turkkia. Syöksyaskel ei kerennyt tehdä mitään, kun Hiljaisuustassu jo iskeytyi hänen selkäänsä ja he lähtivät pyörimään kosteaa ja kuraista maata pitkin.
“Hyvin vaanittu pakko myöntää. Olet alkanut jo oppia”, Lehtituuli naukui saapuessaan paikalle puiden seasta. Hiljaisuustassu ihmetteli miten naaras oli päässyt heidän luokseen niin hiljaa. Hän ei ollut missään välissä tajunnutkaan mestarinsa läsnäoloa.
“Kiitos, Lehtituuli! Kaikki mitä olen oppinut on täysin sinun ansiotasi”, Hiljaisuustassu vastasi nousten maasta turkkiaan puistellen. Syöksyaskelkin kampesi itsensä pystyyn ja alkoi siistiä turkkiaan.
“Olet työskennellyt hyvin. Palataan leiriin niin voi ottaa itsellesi hieman tuoresaalista. Lähdet kuitenkin vielä auringonlaskun aikaan partioon. Olen lupautunut Pimentovarjolle lähtemään ja sanoin ottavani sinut mukaani”, Lehtituuli naukui palaten taas rauhalliseen ja hieman tiukkaan asenteeseensa. Hiljaisuustassu vain nyökkäsi ja lähti seuraamaan häntä kohti leiriä.
“Tällä menolla sinusta tulee soturi tuossa tuokiossa”, Syöksyaskel naukui saapuen Hiljaisuustassun vierelle. Hiljaisuustassu vain nyökkäsi hänelle. Hänen ei oikein tehnyt enää mieli jutella. Hän halusi ajatella. Pitikö Syöksyaskel hänestä oikeasti? Kollin kohtelu häntä kohtaan oli ollut hieman ristiriitaista. Hän oli ollut hänelle mukava monesti, mutta oli myös niitä kertoja, kun Syöksyaskel ei vaikuttanut kamalan iloiselta hänen tullessaan kuvioihin.
Hiljaisuustassu muisteli sitä, miten oli silloin aikaisemmin yrittänyt lohduttaa Kamomillatassua ja Syöksyaskel oli saapunut paikalle. Hän oli silloin kysynyt mikä naaraalla oli ja kun Hiljaisuustassu oli vastannut, hän oli äyskinyt hänelle siitä sanoen että oli kysynyt Kamomillatassulta. Ja monesti kolli saattoi laella hänelle ärtyneitä katseita, kun hän vietti aikaa Kamomillatassun kanssa. AjattelikoSyöksyaskel Hiljaisuustassun olevan huonoa seuraa Kamomillatassulle?
Hiljaisuustassu pudisteli päätään ja ajoi ajatuksen mielestään. Syöksyaskel varmaan vain välitti Kamomillatassusta ja halusi pitää hänestä huolta, mutta ei halunnut änkeytyä häiritsemään, kun Hiljaisuustassu oli siellä. Se kävisi järkeen… ainakin jotenkuten.
“Hiljaisuustassu! Veritassu!” kuului Lehtituulen kutsu oppilaiden pesän ulkopuolelta ja pian Hiljaisuustassun mestarin pää ilmestyi suuaukolle.
“Tulkaapas jo! Meillä ei ole koko iltaa aikaa!” naaras naukaisi tiukasti. Hiljaisuustassu vilkaisi Veritassuun ihmeissään. Tulisiko naaraskin mukaan partioon? Naaras katsoi häneen takaisin ja oletti, että tämä lähtisi mukaan.
Hiljaisuustassu loikki äkkiä paikalle, jossa seisoi Lehtituuli ja Hämärähalla. Paikalle tassutti myös Aamuraita juuri ennen kuin oppilas kaksikko pääsi partion luo.
“Hyvä, kaikki ovat paikalla. Nyt voimmekin siis lähteä”, Hämärähalla naukaisi. Naaras käännähti ja lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Hiljaisuustassu huokaisi ja lähti perään Hämärähallan, Lehtituulen ja Aamuraidan takana kulkien.
“Hei, Veritassu! Miten koulutuksesi on sujunut?” Hiljaisuustassu kysyi pesätoveriltaan. Veritassu vilkaisi häneen nopeasti ja näytti puntaroivan vastauksiaan.
“Hyvin. Hämärähalla on hyvä mestari. Entäs miten sinun koulutuksesi on sujunut?” naaras kysyi. Hiljaisuustassu hymyili.
“Oikein hyvin. Ei pitäisi kestää enää kamalan kauaa niin minusta tulee soturi”, Hiljaisuustassu naukui. Veritassu nyökkäsi.
“Sepä mukavaa. Minulla taitaa olla vielä paljon opittavaa ennen kuin minusta voi tulla soturi”, hän naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja käänsi katseensa muualle. Nyt hän ei enää keksinyt mitään sanottavaa.
“Tuotaa… millainen veli Säihkytassu on?” kolli kysyi hitaasti kääntäen katseensa takaisin naaraaseen. Veritassu ei katsonut Hiljaisuustassuun.
“Hän on mainio veli ja välitän hänestä paljon. On vaikea kuvitella millaista olisi elää ilman sisaruksia. Sinä tiedät toki sen tunteen hyvin. Se varmaan tuntuu aika yksinäiseltä vai?” hän naukui. Kolli katsoi häneen hetken hiljaa ja vilkaisi sitten jo hämärtyneelle taivaalle.
“Olen minä tottunut olemaan ilman sisaruksia. Klaanitoverini ovat minulle kuin perhe. Sillä tavoin en tunne olevani yksin. Ja on klaanissa paljon muitakin kissoja joilla ei ole juurikaan perheenjäseniä. Ja myös niitä joiden perheenjäsenet ovat kaikki menehtyneet. Olen siis osin iloinen siitä, että he eivät ole eläneet kanssani niin, että voisin kärsiä siitä menetyksen tuskasta”, Hiljaisuustassu naukui. Veritassu katsoi häneen.
“Tuo on mielenkiintoinen tapa ajatella asia”, hän naukaisi ja käänsi sitten katseensa muualle. Hiljaisuustassu huomasi Aamuraidan tassuttavan vain noin hännänmitan päässä hänestä ja kuroi välimatkan kiinni.
“Tervehdys Aamuraita!” Hiljaisuustassu naukui iloisesti. Puoliverinen naaras katsoi häneen.
“Hei Hiljaisuustassu! Miten sinulla menee?” musta soturi kysyi. Hiljaisuustassu kehräsi.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Entä sinulla? Miten olet voinut?” kolli kysyi.
“Minullakin on mennyt hyvin. Ei ole tapahtunut mitään kamalan erityistä, mutta minulla on ollut ihan kivaa”, Aamuraita naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi.
“Onko rankkaa olla soturi? Tai oikeastaan onko rankkaa olla puoliverinen soturi?” valkoruskea oppilas kysyi. Aamuraita näytti hätkähtävän hieman.
“Kaippa siihen tottuu. Tuntuuhan se toki hieman kurjalta kun kaikki tuntuvat katsovan aina vinoon ja ajattelevan, että en omista uskollisuutta, mutta se on vain sukujuureni. En mahda asialle mitään”, musta naaras naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi kuin ymmärtäisi mistä tämä puhui.
“Sen täytyy varmasti olla rankkaa, mutta älä huoli, minua ei haittaa sinun puoliverisyytesi”, kolli naukui hymyillen. Aamuraita katsoi häneen lempeästi.
“Kiitos”, hän kuiskasi ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Hiljaisuustassu jättäytyi taas taaemmas ja alkoi keskittyä nyt enemmän partioimiseen.
Partiosta päästyään Hiljaisuustassu oli rättiväsynyt. Hän tallusteli huterasti oppilaiden pesään ja lyyhistyi omille sammalalusilleen. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä levätä. Hän oli aivan naatti eikä jaksaisi tehdä enää mitään.
