Hiljaisuusvarjo
Kirjoittaja: Käärmis
// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //
Hiljaisuusvarjo nukkui rauhaisasti päiväunia sotureiden pesässä. Häntä ei oltu määrätty päivän partioihin, joten hän saattoi nukkua aivan rauhassa. Pesässä olikin hiljaista ja rauhaisaa, kun kissat olivat menneet viettämään kaunista päivää yhdessä ulos.
Valkoruskean kollin rauha ei jatkunutkaan pitkään, kun yhtäkkiä joku tuli rymistelemään sotureiden pesään ja pitämään kovaa ääntä. Hiljaisuusvarjo koetti poistaa tämän melun korvistaan peittämällä ne tassujensa alle. Silti ääni oli kova ja pian hänen korvansa juuressa meluttiin Eloklaanin hyökkäyksestä.
Silmänräpäyksessä kolli oli jalkeilla ja katsoi leiriin, joka oli ehkä turhan rauhallinen ajatellen, että siellä kuuluisi olla eloklaanilaisia, jotka taistelisivat kuolonklaanilaisia vastaan tai muuten taistoon valmistautuvia sotureita.
“Vitsi vain. Heräsithän sinä!” Harakkahaaveen innokas ääni kuului isänsä viereltä. Hiljaisuusvarjo kääntyi katsomaan tätä silmät sirrillä. Oliko koko metakka Eloklaanin hyökkäyksestä todella ollut ollut vain jekku hänen herättämistä varten?
“Mitä varten tuo nyt oli?” kolli hymähti pojalleen ja läpsäisi tätä laiskasti korville etutassullaan. Harakkahaave sävähti taaksepäin, mutta katsoi edelleen isäänsä virne kasvoillaan.
“Tulin vain kysymään, että tiedätkö missä Aamuraita on? Haluaisin tehdä hänelle pienen jekun!” Harakkahaave ilmoitti madaltaen hieman ääntään leikkisästi. Se sai Hiljaisuusvarjon kiinnostuksen heräämään. Kolli työnsi kuononsa lähemmäs poikaansa ja virnisti leveästi.
“Millaista jekkua ajattelit? Voisin tulla mukaan”, kolli kehräsi maanisesti ja katsoi poikaansa naamallaan niin suuri virne kuin vain koskaan saattoi olla. Sen kuullessaan Harakkahaaveen silmät kirkastuivat.
“Ajattelin, että voisimme säikäyttää hänet siten, että toinen kutsuu hänet jonnekin ja sitten toinen loikkaa hänen kimppuunsa takaapäin!” Harakkahaave naukaisi innoissaan ja katsoi isäänsä virnistäen. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi iloisesti.
“Kuulostaa hyvältä idealta!” hän totesi innoissa pojalleen ja lähti häntäänsä heilauttaen ulos pesästä näyttäen merkiksi Harakkahaaveelle seurata perässä. Tämä lähti loikkimaan vanhemman kollin perään innokkaasti. Hänen musta turkkinsa väreili ja siniset silmät loistivat ilkikurisesti. Hiljaisuusvarjo todella näki itsensä pojassaan.
“Kutsu sinä hänet vaikka sotureiden pesälle niin minä odotan sisällä piilossa ja loikkaan sitten hänen selkäänsä!” Harakkahaave naukaisi isälleen ja Hiljaisuusvarjo nyökkäsi.
“Selvä homma. Sanon hänelle vaikka, että sinulla on jotenkin todella huono-olo ja tarvitsemme hänet paikalle pikimmiten. Miltä se kuulostaisi?” valkoruskea kolli kysyi mustalta soturilta. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui takaisin sisään pesään ja ilmeisesti piiloutui sinne. Jos pesässä nyt oli joku onneton samaan aikaan, hän sai jättää rauhan vain toiveuneksi tämän jekun aikana.
Hiljaisuusvarjo katseli leiriä lävitse katseellaan ja etsi tuttua mustaa naarasta. Hän kävelikin silloin juuri ulos pentutarhalta ja sanoi viimeisiä terveisiään pentutarhalla oleville kissoille, ennen kuin käänsi huomionsa häntä pikaisesti lähestyvään ystäväänsä.
“Hei, Hiljaisuusvarjo! Onkos jotain kiireellistä asiaa kuin noin ryntäilet?” Aamuraita kysyi ja katsoi ystäväänsä hieman huolestuneen oloisena. Kolli nyökkäsi hänelle vastaukseksi ja kääntyi jo kohti sotureiden pesää olettaen naaraan seuraavan häntä.
“Harakkahaavella on jokin vialla. Ei mitään päällepäin kamalaa, mutta hän ei näytä voivan hyvin ja pyysi hakemaan sinut luoksensa katsomaan häntä. Hänellä taisi olla jotain tärkeää sanottavaa”, Hiljaisuusvarjo selitteli yrittäen kuulostaa mahdollimman vakuuttavalta ja huolestuneelta ottaessaan ripeitä askelia eteenpäin. Aamuraita vilkaisi häneen huolestuneena ja kiihdytti tahtiaan.
Hiljaisuusvarjo väisti puoliverisen naaraan tieltä ja antoi hänen tunkeutua ensiksi pesään, ja lähti sitten hänen peräänsä. Ennen kuin hän edes ehti saada päätään pesään sisälle, kolli kuuli älähdyksen Aamuraidan suusta ja saattoi vain päätellä juonen onnistuneen. Hän räpiköi Harakkahaaveen alla säikähtäneenä sillä välin, kun hänen poikansa kikatti huvittuneena viikset väpättäen.
“Tulitpas jekutetuksi!” Hiljaisuusvarjo huudahti innokkasti ja syöksyi itsekin kohti mustaa naarasta, joka oli juuri pääsemässä jalkeilleen. Naaras päästi ynähdyksen, kun hän iskeytyi maata vasten ja katsoi sitten valkoruskeaa soturia tiukasti kulmiensa alta.
“Hiljaisuusvarjo tuo ei ollut hauskaa! Luulin, että jokin on tosissaan pielessä!” hän huudahti, mutta hänen äänestään saattoi silti kuulla naurun hienoisen sävähdyksen.
“Anteeksi vain, mutta se nyt oli Harakkahaaveen ajatus”, Hiljaisuusvarjo naukaisi yrittäen heittää syyt poikansa niskaan leikkien oikein dramaattista siinä sivussa. Nuorempi musta kolli katsoi häntä petetyn näköisenä.
“Sinä lähdit siihen yhtä lailla mukaan!” hän huudahti. Hiljaisuusvarjo kehräsi huvittuneena ja lähti Aamuraidan kimpusta. Naaras sukaisi turkkiaan muutaman kerran suoristaakseen sekaisin mennyttä turkkiaan.
“No ehkä minä lähdin, tunnustan, mutta pakko on myöntää, että se oli hauska jekku, eikö vain?” valkoruskea kolli naukaisi ja istahti alas.
“No kai se oli”, Aamuraitakin mutisi hiljaa ja vilkaisi hieman huvittuneena kahta kollia.
