Hiljaisuusvarjo
Kirjoittaja: Käärmis
Myöhemmin, kun Hiljaisuusvarjo istuskeli taas yksikseen leirin laidalla Rosmariinikynsi tuli hänen luokseen. Tabbykuvioisen naaraan kasvoilla oli surullisen oloinen myötätuntoinen katse. Hän katsoi Hiljaisuusvarjoa hiljaa, kunnes oli aivan tämän vierellä.
Huomenta”, naaras naukaisi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi takaisin tervehdykseksi. Miksi Rosmariinikynsi tuli hänen luokseen? Oliko hän kuullut mitä Kamomillapyörre oli sanonut ja suuttunut?
“Öh.. Hiljaisuusvarjo, jos tämä tulee liian aikaisin sano, mutta Tulisielu jätti sinulle terveiset ja halusi, että välitän ne sinulle”, Rosmariinikynsi sanoi. Hetken ajan valkoruskea kolli oli hämillään. Hän ei ymmärtänyt täysin mitä naaras sillä tarkoitti. Tai siis miksi hän toi Tulisielun terveisiä? Kuitenkin yhtäkkiä ymmärrys iski häneen. Hän tajusi, että Tulisielun oli täytynyt kuolla. Ja hän oli täysin ohittanut asian!
“Voimme myös puhua muusta”, tabby naaras lisäsi kiireesti ja hymyili myötätuntoisesti. Hiljaisuusvarjo pudisti päätään.
“Ei se mitään. Kyllä minä kestän, mutta olisin mielelläni yksin. Haluan nimittäin ajatellä kaikkea. Sitä mitä Kamomillapyörre sanoi, sitä miten Syöksyaskel käyttäytyi minua kohtaan ja nyt tämä. Tarvitsen vain hetken rauhaa”, kolli sanoi ja katseli tassujaan.
“Selvä, jos kerta niin sanot, mutta jos asia alkaa vaivata, älä jää sen kanssa yksin”, Rosmariinikynsi naukui, seisoi siinä hetken hiljaa ja lähti sitten pois. Hiljaisuusvarjo huokaisi ja meni kyyryyn maahan. Hän alkoi nyt ajatella asiaa isommalta asteelta.
“Tulisielu on kuollut, Kamomillapyörre vihaa minua, Syöksyaskel vihaa minua, Aamuraita on ainoa kunnon ystäväni… tai siis onhan minulla vielä Lepakkohuuto ja Neilikkasydän”, kolli mutisi. Siitä hän muistikin, ettei ollut ollut Neilikkasydämmen kanssa pitkään aikaan.
Hän nousi ylös ja tassutti kohti sotureiden pesää. Kolli kulki rauhallisesti ja mietti jo valmiiksi mitä halusi tehdä. Hän halusi tehdä hänen kanssaa jotain pitkästä aikaa.
“Neilikkasydän?” Hiljaisuusvarjo kysyi työntäen päänsä sisään pesään. Pian kaunis musta naaras ilmestyi hänen eteensä ja katsoi häntä lempeästi.
“Niin?” hän kysyi ja katsoi Hiljaisuusvarjoa.
“Mietin vain haluaisitko tehdä jotain yhdessä? Emme ole viettäneet aikaa sitten sen, kun olin aivan pieni pentu. Voisimme vaikka kisailla metsässä, jos se kiinnostaa?” kolli ehdotti. Neilikkasydän kehräsi ja räpäytti hitaasti silmiään.
“Minun täytyisi käydä ensiksi partiossa, mutta ehkä voisit tulla mukaan”, musta naaras vastasi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi hymyillen. Kyllä se hänelle kelpaisi. Se saisi hänen ajatuksensa varmasti pois kaikista ikävistä viimeaikaisista tapahtumista.
“Se käy minulle mainiosti”, Hiljaisuusvarjo vastasi. Neilikkasydän hymyili ja tallusti ulos pesästä Hiljaisuusvarjon vierelle.
“Vielä on hetki ennen kuin partion on määrä lähteä, joten voimme odotellessa vaikka jutella yhdessä, jos haluat”, musta naaras sanoi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi ja tassutti hänen kanssaan leirin laidalle odottamaan. Leirin pienen vesiputouksen kohina tuntui kaikuvan hänen korvissaan.
Neilikkasydän istahti kollin kanssa leirin laitaan. He istuivat hetken ajan aivan hiljaa siinä vieri vieressä sanomatta mitään. Hiljaisuusvarjo vain kuunteli naaraan rentoa hengitystä ja painautui lähemmäksi vanhempaa naarasta.
“Tiedätkö, minua hieman surettaa se, että Kamomillapyörre sanoi minun käyttävän häntä hyväkseen ja olevani petturi”, valkoruskea kolli kertoi hiljaa. Neilikkasydän säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä ihmeissään.
“Miksi hän niin sanoi? Teitkö sinä jotain pahaa?” musta naaras kysyi kallistaen päätään sivulle. Hiljaisuusvarjo kohautti lapojaan hieman.
“E- en tiedä… hän vain suuttui minulle, kun toin metsään jääneet saaliit Aamuraidan kanssa takaisin leiriin. Hän sanoi, että rakastan Aamuraitaa ja että olen petturi ja käytän häntä hyväkseni”, kolli huokaisi.
“Mutta se ei ole totta?”
“Ei tietenkään! Aamuraita on vain hyvä ystäväni! Tietysti hän on ihana ja sytyttää sisälläni rakkauden liekin, mutta ei samalla tavoin kuin Kamomillapyörre! Enkä koskaan käyttäisi Kamomillapyörrettä – tai ketään muutakaan – hyväkseni. En vain ymmärrä, miksi hän niin luulee…” Hiljaisuusvarjo vuodatti. Neilikkasydän silitti hänen selkäänsä ja kehräsi rauhoittelevasti. Mustan naaraan katse oli lempeä, kun hän katsoi valkoruskeaa kollia.
“Joskus asiat voivat olla hämmentäviä. Älä murehdi, kyllä hän vielä leppyy ja sitten unohdatte koko keskustelun edes tapahtuneen”, Neilikkasydän naukui ja nousi sitten ylös.
“Hohtosulka ja Turhamyrsky ovat jo saapuneet”, naaras totesi ja lähti tassuttamaan kohti vanhempia sotureita. Hiljaisuusvarjo kiirehti hänen peräänsä.
“Hiljaisuusvarjokin halusi tulla mukaan”, Neilikkasydän selitti vanhemmille sotureille. Hohtosulka katsoi häntä hetken, kohautti lapojaan ja lähti vain johtamaan partiota ulos leiristä. Hiljaisuusvarjo ja Neilikkasydän vilkaisivat toisiaan ja tirskahtivat hieman, kunnes ravasivat sitten nopeasti vanhemman naaraan perään.
Hiljaisuusvarjosta tuntui jo paljon paremmalta kuin aikaisemmin. Vanhan ystävän kanssa oleskelu sai hänet hyvälle tuulelle. Neilikkasydän oli niin mukava ja hyväsydäminen kissa. Se yksinkertaisuudessaan sai jotenkin Hiljaisuusvarjon ihailemaan naarasta. Hänen koko luontonsa oli niin ihastuttava. Kolli olisi voinut pyytää häntä kumppanikseen, mutta tiesi, että tosiasiassa hänen sydämensä tuntui aina kuuluvan Kamomillapyörteelle… vaikka hän ei sitä haluaisikaan.
“Millaista oli päästä viimein soturiksi?” Neilikkasydän kysyi. Hiljaisuusvarjo hymyili. Naaras oli jopa hyvä aloittamaan keskusteluita.
“Mainiota. Olin niin innoissani siitä, että pääsen tekemään uusia asioita viimeinkin vapaammin kuin silloin, kun olin vielä oppilas. On vain niin vapauttavaa, kun joku ei ole jatkuvasti vahtimassa”, kolli vastasi.
“Tuo on hyvä pointti. Sanoisin olevani samaa mieltä. Soturiksi tullessa saa viimein sellaisen vapauden millaista ei aina ole ollut – paitsi jos olet puoliverinen tietysti”, Neilikkasydän naukui. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi. Puoliverisyys sai hänet ajattelemaan Aamuraitaa, ja sitten Tulisielua…
“Tiesitkö muuten jo Tulisielun teloituksesta?” Neilikkasydän kysyi kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Hiljaisuusvarjo jähmettyi hetkeksi, kunnes pakotti itsensä jatkamaan kävelyä.
“Kyllä. Tai siis en, mutta kuulin, että hän on kuollut. Mitä tapahtui? …Tai haluanko edes oikeasti tietää”, kolli naukaisi.
“No hän hyökkäsi Tuiskutassun ja Lainetassun kimppuun kuulemma. Hän sai siitä sitten rangaistukseksi kuoleman”, Neilikkasydän selitti. Hiljaisuusvarjon silmät suurenivat.
“Et kai ole tosissasi!? Eihän Tulisielu sellainen ollut! Miksi ihmeessä hän olisi niin tehnyt?!” valkoruskea kolli huudahti hänen sinisten silmiensä järkyttynyt katse Neilikkasydämeen liimautuneena. Naaras näytti hieman vaivaantuneelta ja kohautti sitten lapojaan.
“Kai se olisi parempi kysyä Lainetassulta tai Tuiskutassulta. He tietävät paremmin kuin minä. Minä en nimittäin ollut paikalla. Kuulin vain asiasta pian sen jälkeen”, musta naaras naukaisi vaivaantuneena. Hiljaisuusvarjo huokaisi.
“Voi Tulisielu, miksi menit tekemään niin”, hän naukaisi hiljaa. Pian kuitenkin kollin ajatukset katkesivat vertahyytävään huudahdukseen. Hetken ajan valkoruskea kolli oli hämillään, kunnes huomasi Hohtosulan veden varassa. Naaras oli yrittänyt selkeästi ylittää jokea ja tipahtanut sinne tassun livetestä alta. Paniikki alkoi säteillä ilmassa partion ympärillä.
“Jonkun täytyy auttaa!” Neilikkasydän parkaisi, mutta kukaan ei tehnyt mitään.
“Emme me osaa uida!” Hiljaisuusvarjo voihkaisi ja katseli avuttomana Hohtosulkaa, joka räpiköi veden varassa avuttomasti yrittäen pitää päänsä pinnalla ja päästä kohti rantaa. Kuitenkaan hänen yrityksensä eivät oikein auttaneet. Naaraan pää katosi jatkuvasti pinnan alle ja hänen räpiköintinsä alkoi käydä hetki hetkeltä enemmän heikoksi.
“Onko mitään mitä voisimme tehdä!?” Neilikkasydän huusi ja kyyristeli joen penkereellä kurotellen etutassujaan, kuin olisi yrittänyt tarttua vanhempaan naaraaseen etutassullaan. Hiljaisuusvarjo saapui hänen vierelleen ja katseli Hohtosulkaa, joka yritti avuttomasti ja voimattomasti pyristellä pintaan. Virtaus kuitenkin veti häntä myös mukanaan.
Pian naaraan räpiköinti alkoi käydä heikoksi ja lopulta hän katosi pinnan alle täysin, eikä häntä enää näkynyt. Hiljaisuusvarjo katsoi kohtaa, jossa likaisenvalkea naaras oli vielä hetken aikaa sitten ollut. Tuuli humisi hänen korvissaan ja vesi kohisi hänen edessään, mutta muuta ääntä ei enää kuulunut.
“Onko… onko hän poissa?” Neilikkasydän kysyi hiljaa ja katsoi myös jokea, jossa vielä hetken aikaa sitten naaras oli räpiköinyt ja yrittänyt epätoivoisesti päästä takaisin rantaan. Hiljaisuusvarjo nielaisi ja nyökkäsi sitten. Hän huomasi samalla vapisevansa. Kolli ei saattanut liikkua, vain tuijottaa, kuin olisi odottanut Hohtosulan vain yhtäkkiä ilmestyvän taas pintaan. Kuitenkaan mitään merkkejä vanhemmasta naaraasta ei näkynyt.
“Meidän täytyy palata leiriin ilmoittamaan asiasta Henkäystähdelle. Voimme samalla katsoa, jos Hohtosulasta näkyy minkäänlaisia merkkejä”, Turhamyrsky naukui asialliseen sävyyn. Neilikkasydän ja Hiljaisuusvarjo vain nyökkäsivät yhtä aikaa ja nousivat ylös.
Kolmikko tassutti joen viertä kohti Hehkulampea samalla koko ajan vilkuillen vettä, jos Hohtosulka vaika olisikin joen rannassa turvassa.
“Katsokaa!” Neilikkasydän huudahti ja katsoi silmät suurina pidemmälle joen rantaan. Hiljaisuusvarjo suuntasi katseensa sinne ja huomasikin likaisen valkoisen turkin siellä. Oliko Hohtosulka todella selvinnyt ja päässyt rantaan?
Hiljaisuusvarjo loikki lähemmäs, mutta pian jo huomasi, että naaras ei liikkunut. Hänen häntänsä heilui joen virrassa ja hänen koko turkkinsa oli likomärkä. Kun valkoruskea kolli pääsi viimein naaraan vierelle, hän tiesi jo, että naaras oli kuollut. Hän oli hukkunut joen virrassa.
Hiljaisuusvarjo tarttui naaraan niskaan ja veti häntä kauemmas joesta samalla, kun Neilikkasydän ja Turhamyrsky pääsivät hänen vierellensä. Neilikkasydän tarrautui Hohtosulan selkään ja lähti auttamaan raahaamisessa.
“Nostakaa hänet selkääni”, Hiljaisuusvarjo naukui päästäessään irti Hohtosulasta. Hän katsoi Neilikkasydäntä ja Turhamyrskyä varmalla katseella.
“Jaksatko varmasti kantaa häntä?” Neilikkasydän kysyi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi itsevarmasti ja hetken epäröinnin jälkeen kaksi muuta soturia nostivat hukkuneen naaraan ruumiin valkoruskean kollin selkään. Naaraan märkä ruumis painoi paljon, mutta kolli yritti pysyä vahvana.
Kun he lähtivät jatkamaan matkaa, Neilikkasydän ja Turhamyrsky pysyttelivät kollin vierellä pidellen häntä pystyssä ja samalla helpottaen kollin kulkua hieman. Hohtosulka ei tuntunut yhtä painavalta, kun muut olivat siinä auttamassa. Matkakin taittui suhteellisen nopsaa.
Hiljaisuusvarjo laski Hohtosulan ruumiin leirissä keskelle aukiota. Turhamyrsky lähti saman tien tekemään ilmoitusta asiasta Henkäystähdelle tämän pesään ja Hiljaisuusvarjo ja Neilikkasydän jäivät kahden Hohtosulan kuolleen ruumiin eteen. Oli sääli menettää oma klaanitoveri. Kukaan ei varmasti sellaista haluaisi. Sääliksi kollilla eniten kävi naaraan perhettä. Oli varmasti kamalaa menettää joku itselleen läheinen.
Hiljaisuusvarjo kääntyi Neililkasydämen puoleen. Musta naaras katsoi Hohtosulkaa hiljaa ja apeana. Valkoruskea kolli ymmärsi naaraan reaktion hyvin. Ei hänkään halunnut menettää klaanitovereitaan.
“Minä taidan mennä. Nähdään taas pian”, Hiljaisuusvarjo sanoi lempeästi ja kosketti kuonollaan Neilikkasydämen poskea. Naaras räpäytti silmiään ja hymyili.
“Näkemiin”, hän vastasi hiljaa ja kolli lähti tallustamaan pois.
Hiljaisuusvarjo tassutti Aamuraidan vierellä syvemmälle metsään. He olivat päätyneet yhdessä saalistuspartioon. Kaksikko oli viettänyt viimeaikoina paljon aikaa yhdessä ja he olivat lähentyneet huomattavasti. He eivät olleen enää silkat ystävät, nyt he olivat parhaista parhaimmat ystävät. Hiljaisuusvarjosta tuntui, että he olisivat olleet lähemmät kuin hän ja Kamomillapyörre. Ehkä jopa lähemmät kuin hän ja Lepakkohuuto!
“Minä löydän varmasti enemmän saalista kuin sinä!” Aamuraita ilmoitti, kun he pysähtyivät haistelemaan riistan hajuja.
“Sinä ehkö löydät, mutta minä nappaan enemmän”, Hiljaisuusvarjo naukaisi vitsikkäästi ja sai sitten vainun oravasta. “Minä nappaan tämän oravan varmasti”, hän sanoi vielä Aamuraidalle ja lähti sitten ravaamaan oravan hajun perään. Hän ei kerennyt kuulla mitä Aamuraita sanoi, mutta jotain naaras hänen peräänsä vielä huusi.
Kolli viiletti metsän halki oravan hajun perässä. Se voimistui voimistumistaan ja Hiljaisuusvarjo hidasti tahtiaan päästessään lähemmäs sen hajua. Pian hän saattoi haistaa sen niin hyvin, että tiesi sen jo olevan lähellä.
Kolli paikansi oravan lähellä olevasta pensaikosta. Se kaiveli pensaan juurta ja siirtyi sitten puun juurelle kaivelemaan. Hiljaisuusvarjo kulki eläintä kohti varovasti laskien tassunsa maahan hyvin pehmeästi estääkseen vähäisenkin äänen, jotta orava ei kuulisi hänen tuloaan ja pötkisi pakoon.
Hänen viiksensä värisivät ilosta, kun hän pääsi hyppyetäisyydelle ja pian kolli suoritti loikan. Hän liisi ilman halki pörröhännän niskaan ja tappoi sen saman tien. Se tuskin kerkesi edes vinkaista, kun sen elämä oli jo riistetty yhdellä vahvalla puraisulla.
Iloisena kolli lähti kantamaan oravaa takaisin, mutta matkalla hän haistoi hiiren. Hän tiputti oravan, hautasi sen heikosti ja lähti äkkiä hiiren hajun perään. Hän loikki koko ajan eteenpäin reippaasti, kunnes huomasi jo hiiren ja meni kyyryyn alkaen vaania pientä otusta. Hän tarkkaili miten se etsi jotain syötävää maasta, mutta ei oikein löytänyt mitään.
Hiljaisuusvarjo siristi silmiään ja loikkasi hiiren niskaan. Hän puraisi sitä niskasta ja se valahti veltoksi hänen käpälissään. Kolli kehräsi iloisena nappauksestaan ja lähti palaamaan hakemaan oravaansa. Se ei ollut pitkän matkan päässä, joten se oli hänellä pian matkassa, kun hän lähti palaamaan sinne, missä oli muut viimeksi nähnyt.
Pian kolli pääsi tapaamis paikalle. Aamuraitakin sattui tulemaan pensaikosta suunnattoman kokoinen jänis mukanaan. Hiljaisuusvarjon suu loksahti auki hänen näkiessään jäniksen, jota musta naaras toi.
“Aika hyvä saalis vai mitä?” Aamuraita kehräsi ja pudotti jäniksen maahan. “En usko edes tarvitsevani enempää. Tämän pitäisi hyvin riittää klaaninvanhimmille ja Mäntyviikselle.”
“Samaa mieltä. Ei minunkaan saaliini mikään surkein ole, vaikka eihän se tietysti sinun omaasi voita”, kolli vastasi ja hymyili. “Tulevatkohan muut jo pian?”
“En tiedä. Toivottavasti tulisivat, haluan jo mennä syömään!” Aamuraita naurahti. Hiljaisuusvarjokin nauroi iloisesti. Hän hymyili mustalle naaralle ja istahti maahan odottamaan muita.
Kun puiden seasta pian saapui loputkin partio jäsenet, he lähtivät suuntaamaan takaisin kohti leiriä. Aamuraita ja Hiljaisuusvarjo tassuttivat edelleen vieretysten ja mumisivat saaliidensa takaa toisilleen. Hiljaisuusvarjo nautti paljon naaraan seurasta. Hänestä oli mukavaa olla Aamuraidan kanssa Kamomillapyörteen sijaan, koska Syöksyaskel ei vaikuttanut kamalan iloiselta hänen saapuessaan edes ketunmitan päähän naaraasta.
“Pyyntionni oli kyllä myötä tänään”, Aamuraita naukui laskiessaan Jänistään tuoresaaliskasaan.
“Niin oli. En muista milloin viimeksi olen ollut partiossa, joka on saanut näin hyvin saalista”, Hiljaisuusvarjo vastasi. Musta naaras nyökkäsi hymyillen.
“Hiljaisuusvarjo!” kuului Kamomillapyörteen huuto. Naaras heilutti etutassuaan vähän matkan päässä kollille. Hän oli ollut paljon mukavampi kuin silloin Parantajan pesällä, kun oli sanonut pahoja asioita kollista, jotka eivät edes olleet olleet edes totta.
“Hei Kamomillapyörre!” Hiljaisuusvarjo tervehti nopeasti. “Näytät hyvältä tänään!” kolli naukui vielä ja kääntyi sitten taas Aamuraidan puoleen. Naaras hymyili lempeästi.
“Kyllä hän sinusta varmasti pitää”, naaras kiusoitteli virnistäen. Hiljaisuusvarjosta tuntui, että hän olisi täysin muuttunut punaiseksi.
“Hei! Hänellä on jo Syöksyaskel, ei hän minua tarvitse!” kolli naukui nostaen kuononaan, mutta purskahti sitten nauruun.
“Senkin hupsu. Minä menen nyt, mene sinä vaikka juttelemaan Kamomillapyörteelle”, Aamuraita naukaisi ja lähti tassuttamaan muualle.
“Hei sitten Aamuraita!” valkoruskea kolli huusi hänen peräänsä ja jäi siihen seisomaan hetkeksi. Hän pohti olisiko järkeä mennä Kamomillapyörteen luokse.
Kolli kuitenkin pudisti hieman päätään ja siirtyi vähän matkan päähän istumaan. Hän huokaisi hiljaa itsekseen ja alkoi sukia sitten turkkiaan. Jos Kamomillapyörre tosiaan enää piti hänestä, naaras voisi itse tulla hänen luokseen. Hiljaisuusvarjo oli jo kyllästynyt juoksemaan hänen perässään yrittäen voittaa hänet puolelleen.
//Kamo voi jatkaa jos haluu?
