Hilleripilvi
Kirjoittaja: EmppuOmppu
“Sinäkö nuo nappasit?” Kaamoskukka tassutteli lähemmäksi arvioiva katse sinisissä silmissään. Se oli lukkiutunut fasaaniin ja oravaan, joita Hilleripilvi oli parhaillaan nostamassa tuoresaaliskasaan.
“Kyllä vain!” hän vastasi rintaansa röyhistäen. Onneksi Lepakkohuuto oli jo ehtinyt matkoihinsa, kaiketi tarkastuttamaan loukkaamaansa jalkaa, sillä tämä ei varmastikaan olisi arvostanut sitä, miten hän vei kaiken kunnian heidän saamistaan saaliista. Mutta eihän Hilleripilvi voinut tuottaa pettymystä entiselle mestarilleen – eikä pieni valkoinen valhe ketään satuttaisi.
Sitä paitsi, hän olisi yhtä hyvin voinut olla se, joka oli napannut fasaanin, sillä suunnitelma sen kiinni saamiseksi oli ollut hänen laatimansa. Niinpä hän ei oikeastaan edes valehdellut, jos asiaa katsottiin siltä tolalta.
Hilleripilvi tunsi turkkinsa alla kihisevän muurahaisia, kun hän näki Kaamoskukan ilmeen. Tuo tyytyväisyyttä tihkuva kate oli kuin kissanminttua hänelle. “Tiesinhän minä, että sinussa on potentiaalia”, kolli kehräsi hunajaisesti ja sipaisi ohimennen hännällään entisen oppilaansa kylkeä. Se sai väristykset kulkemaan aina Hilleripilven hännäntyvestä hänen niskaansa asti.
“En olisi koskaan saavuttanut sitä, ellei minulla olisi ollut niin hyvää mestaria”, hän naukui vastaukseksi ja olisi halunnut palauttaa hännäneleen kollille, mutta päätti viime hetkellä olla tekemättä niin. Vaikka Kaamoskukka seisoikin siinä aivan hänen edessään, heidät tuntui erottavan jokinen mystinen voima. Oli kuin Hilleripilvi olisi seisonut korkean vuoren juurella ja tumma kolli paistatellut sen huipulla. Tämä oli aivan liian korkealle hänelle tavoitettavaksi.
“Tiedätkös, nyt kun olet soturi, sinun kannattaisi ruveta miettimään tulevaisuuttasi ihan toden teolla”, Kaamoskukka sanoi yllättäen ja tökkäsi mietteliäästi kynnellään tuoresaaliskasan päällimäisenä keikkuvaa fasaania. Hilleripilvi räpytteli silmiään hiukan ihmeissään. “Hyvällä soturilla pitää tietysti olla hyvä kumppani, eikö totta?” Kaamoskukka asteli hänen viereensä ja istahti alas. Hilleripilvi teki samoin, edelleen vähän hämmentyneenä.
“Niin, tietysti.”
“Onko sinulla jo sopiva kanditaatti kiikarissa?” Kaamoskukan silmät painuivat viiruiksi.
Hilleripilvi yritti peitellä kasvavaa hätäännystään. Ei hän ollut uhrannut ajatustakaan kumppanin hankkimiselle. Hän oli keskittynyt kaikkeen muuhun olennaiseen tullakseen yhdeksi soturien parhaimmistoa, mutta ei ollut ottanut huomioon näinkin tärkeää seikkaa. Se nolotti häntä kamalasti.
Ilmeisesti Kaamoskukka osasi lukea tämän hänen kasvoiltaan, sillä seuraavaksi kolli lausahti huolettomasti: “Ei huolta, sinullahan on minut. Minä voin kyllä auttaa sinua löytämään itsellesi parhaimman naaraan rinnallesi. Enhän suinkaan voi jättää entistä oppilastani pulaan.”
Hilleripilven korvat ponnahtivat pystyyn. “Arvostaisin sitä suuresti! Sinä jos kuka osaat valkata hyvän kumppanin”, hän nyökytteli innokkaasti.
“Aivan niin”, Kaamoskukka lipaisi kielellään rintaansa ja nosti sen jälkeen katseensa. Kolli katseli muutaman silmänräpäyksen verran leirin sisäänkäyntitunnelin suuntaan, ennen kuin nousi venytyksen kautta jaloilleen. Hilleripilveen vilkaisten hän naukui: “Velvollisuudet kutsuvat, mutta palaan pian jakamaan kanssasi parhaimmat vinkkini.” Kolli vinkkasi hänelle silmää ja poistui paikalta.
Hilleripilven vatsassa tuntui lepattelevan perhosparvi – tai itse asiassa se muistutti enemmänkin aggressiivisesti räpyttelevää pikkulintuparvea. Kaamoskukka sai hänessä aikaan aina mitä ihmeellisimpiä reaktioita.
Vain muutamassa päivässä keli oli kylmennyt huomattavasti ja lunta oli tullut ihan maahan asti. Sitä oli jo niin runsaasti, että kissat joutuivat pahnaamaan siinä eteenpäin kaikkialla, jonne ei ollut vielä ehtinyt muodostumaan polkuja.
Kovin mieluusti Hilleripilvi olisi jäänyt loikoilemaan omaan lämpimään vuoteeseensa loppupäiväksi. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä hänet oli määrätty rajapartioon. Ulkona kävi sellainen viima, että hänestä tuntui että hänen silmänsä jäätyisivät kohta päähän. Jos tilanteesta piti yrittää löytää jotakin hyvääkin, niin ainakin hän oli päässyt partioon, jota johti itse Henkäystähti. Edes klaanipäällikkö ei säästynyt kylmältä säältä.
Hilleripilvi vilkuili ohimennen partion muihin jäseniin; Matotaistoa pakkanen ei näyttänyt juuri hetkauttavan, mutta toisaalta juro kolli vaikutti siltä, että olisi pystynyt kävelemään murtuneella tassullakin niin vakuuttavasti, että kukaan ei olisi huomannut sitä. Hohtosulka liikkui eteenpäin korvat valppaasti pystyssä, nytkähdellen pienimmänkin äänen suuntaan, ikään kuin vaara olisi voinut vaania kaikkialla. Naaraan likaisenvalkea turkki sulautui lumiseen maisemaan hyvin.
Sitten oli vielä Neilikkasydän, jonka musta, solakka olemus oli kuin likatahra valkeudessa. Nuori soturitar tassutti Hohtosulan perässä pää matalana ja nenä väristen. Hilleripilvi silmäili tätä hieman muita pidempään. Neilikkasydämellä ei ollut vielä kumppania, ja kaiken lisäksi tämä sattui olemaan puhdasverinenkin – siis juuri sopiva kumppaniehdokas hänelle! Hänen täytyisi kysyä Kaamoskukalta, mitä tämä ajatteli asiasta, ennen kuin tekisi minkäänlaisia siirtoja.
“Odottakaa!” Hohtosulka pysähtyi yllättäen, ja Hilleripilvi huomasi tämän niskakarvojen nousseen sojottamaan taivasta kohti.
Koko partio seisahtui siihen paikkaan, ja Henkäystähti kääntyi naarasta kohti lievästi närkästyneen oloisena. “Mitä nyt?”
“Ettekö haista tuota?” Pienen soturinaaraan pää kääntyili ympäriinsä villisti, kuin tämä olisi etsinyt jotakin.
Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, läheisen puun takaa lyllersi esiin valtaisa olento. Sillä oli pitkä kuono, jonka päässä oli iso musta nenä, ja sen pienet, tummat silmät tiirasivat kissoja häijysti. Sen täytyi olla mäyrä, Hilleripilvi tuumasi, kun hänen mieleensä palautuivat klaaninvanhimpien kertomukset suuresta, raitanaamaisesta otuksesta, jonka valtavat käpälät ja terävät kynnet olivat vieneet monen kissan hengen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän itse törmäsi kyseiseen petoon.
“Hyökätkää!” Henkäystähti ulvaisi ja huitaisi kynnet paljastettuna lähemmäksi liikkunutta mäyrää kuonolle.
Peto pärskäisi ja teki ärhäkän syöksyn päällikköä kohti. Samaan aikaan Hohtosulka ja Matotaisto yrittivät kiertää sen eri puolille. Mäyrä vaikutti ymmärtävän olevansa alakynnessä, mutta sen taistelutahto näytti vain kasvavan, kun sen hassun mallinen pää keinahteli puolelta toiselle kuin uutta vastustajaa etsiskellen. Sen katsoessa hetkellisesti takajalkaansa näykkivän Hohtosulan suuntaan, Henkäystähti teki seuraavan siirtonsa ja rynnisti sen kaulaa kohti hampaat paljastettuna.
Hilleripilven sydän tuntui hyppäävän kurkkuun asti, kun mäyrä kääntyikin äkisti sitä kohti pyrkivään raidalliseen kissaan ja läimäisi jykevällä tassullaan Henkäystähteä päähän. Päällikkökään ei ollut osannut ennakoida sen hämmästyttävän nopeaa reaktiokykyä, ja isku sai tämän selvästi hetkellisesti pökerryksiin. Rohkaistuneena vihollisensa hoipertelusta mäyrä iski uudelleen, ja tällä kertaa se osui Henkäystähden leuan alapuolelle. Henkäystähti lennähti lumeen ja jäi makaamaan liikkumatta.
Vasta silloin Hilleripilven onnistui ravistella itsensä hereille shokkitilasta, johon odottamaton kohtaaminen oli hänet vaivuttanut, ja rientää klaanitoveriensa avuksi. Kun neljä soturia piirittivät yhteisvoimin mäyrää ja näykkivät ja kynsivät sitä eri puolilta, se tajusi lopulta luovuttaa ja lähteä matkoihinsa. Matotaisto ja Hohtosulka säntäsivät sen perään, mutta Hilleripilvi ja Neilikkasydän jäivät vartioimaan osumaa ottaneen päällikkönsä vierelle hengästyneinä ja karvat sojollaan.
“Hän ei hengitä”, Neilikkasydämen kauhistunut henkäisy sai Hilleripilven kääntämään katseensa raidalliseen kolliin, jonka kaulan alla oleva lumi oli värjäytynyt punaiseksi tämän omasta verestä. Päällikkö oli menettänyt yhden hengistään. “Mitä me nyt teemme?” musta naaras hätäili silmät suurina, pelokkaina ympyröinä.
“Odotamme, varmaan.” Hilleripilvi oli itse onnistunut välttymään mäyrän kynsiltä – lähinnä siitä syystä, että oli pysytellyt koko taistelun ajan sen ulottumattomissa ja antanut muiden hoitaa mäiskimisen -, mutta hänen olonsa oli siitä huolimatta hyvin hutera. Niinpä hän lysähti istumaan hankeen ja rupesi silottamaan sekaisia karvojaan kielellään rauhoittaakseen itseään.
Jonkin ajan päästä Matotaisto ja Hohtosulka palasivat takaisin heidän luokseen ilmoittaen ajaneensa mäyrän ulos reviiriltä. Henkäystähti retkotti yhä lumessa elottomana, eikä kukaan tiennyt, olisiko hänet pitänyt siirtää leiriin vai odottaa, kunnes Pimeyden Metsä palauttaisi hänet takaisin elävien pariin.
Vastausta ei tarvinnut arpoa pitkään, sillä yhtäkkiä päällikön siniset silmät rävähtivät auki, ja tämän leuan alla oleva ruma repeämä ryhtyi kuroutumaan umpeen. Hilleripilvi tunsi pelonsekaista kunnioitusta soturiesi-isien mahdin edessä. Pimeyden Metsän voima oli niin käsittämättömän suuri, että hän tunsi väistämättäkin itsensä pieneksi ja heikoksi sen rinnalla.
Elinvoima suorastaan sykähteli henkiin heränneen päällikön olemuksesta, kun tämä kampesi itsensä tassuilleen venytyksen kautta. Ainoa merkki mäyrän kanssa käydystä taistelusta oli tämän kaulaturkille kuivunut veri.
“Oletko kunnossa?” Hilleripilvi otti varovaisen askeleen lähemmäksi Henkäystähteä.
Päällikkö ravisteli paksua turkkiaan ja huiskautti sitten vähättelevästi häntäänsä soturin kysymykselle. “Olen kyllä. Mihin se mäyrä meni?”
“Ajoimme sen rajan toiselle puolelle”, Matotaisto murisi.
Henkäystähti katsoi hetken siihen suuntaan, johon mäyrän ja kissojen jäljet johtivat, ikään kuin olisi pystynyt vielä näkemään sen, mutta tuhautti sitten nenäänsä ja kääntyi partioonsa päin. “Hoidamme partion loppuun ja palaamme sen jälkeen leiriin. Toinen partio saa luvan käydä tarkistamassa, että se ei ole pyrkinyt takaisin reviirille mitään muuta kautta”, hän ilmoitti.
Kukaan ei ruvennut kyseenalaistamaan ääneen päällikön päätöstä jatkaa partiota tapahtuneen jälkeen. Matotaisto ja Hohtosulkakin olivat saaneet pieniä naarmuja ja haavoja taistelussa, mutta se ei tuntunut haittaavan sotureita, joten matka jatkui suunnitelman mukaisesti.
Leiriin palatessaan partio hajaantui omille teilleen. Henkäystähti suuntasi puhumaan varapäällikölleen, joka tuli partiota vastaan aukiolla arvatenkin huomattuaan heidän rähjääntyneet turkkinsa ja haistettuaan kuivuneen veren.
Hilleripilvi katseli ympärilleen aukiolla tuntien olonsa hetken ajan avuttomaksi kuin pikkupentu, kunnes sitten hänen näkökentässään näkyi liikahdus ja hän huomasi Kaamoskukan tassuttavan häntä kohti kiinnostuneen näköisenä.
//Kaamos? 😮
KP-boosti käytössä
