Hilleripilvi
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pimentovarjo oli ollut juuri sopivasti järjestämässä partioita, kun Hilleripilvi oli saapunut paikalle norkoilemaan. Hänet oli valittu mukaan metsästyspartioon Lehtituulen ja Hiljaisuustassun kanssa, mistä hän ei voinut sanoa olevansa erityisen riemuissaan. Hän ei tuntenut kumpaakaan järin hyvin, joten hän ei osannut sanoa, kuinka tylsä reissusta tulisi. Hiljaisuustassussa vaikutti olevan potentiaalia, mutta hän olisi varmaankin tiukasti mestarinsa lieassa kiinni partion aikana.
Tilanne alkoi näyttää jo vähän paremmalta, kun mukaan tuli vielä Lepakkohuuto, joka oli saanut soturinimensä vain vähän ennen Hilleripilveä. He olivat olleet oppilaina samaan aikaan, mutta eivät olleet juuri jutelleet. Hänen riemukseen tummanharmaa kolli lähestyi häntä oma-aloitteisesti, mikä tiesi loppua tylsyydelle.
“Kiitos”, Hilleripilvi vastasi rintaansa röyhistäen, kun Lepakkohuuto onnitteli häntä soturinimestään. “Oli jo aikakin saada se.” Kohteliaisuudesta hän palautti onnittelut pesätoverilleen: “Onnea sinullekin nimestäsi, se on todella vaikuttava.” Eikä hän valehdellut sanoessaan niin, sillä hänen mielestään Lepakkohuuto todellakin oli sykähdyttävä nimi. Henkäystähti tosiaan taisi nimien keksimisen.
“Ovathan kaikki kuulolla?” Hilleripilven korvat käännähtivät eteenpäin Lehtituulen nau’un suuntaan. Naaras oli pysähtynyt ja kääntynyt kasvotusten perässään tulevan partion kanssa. “Hajaannumme tässä kohtaa. Minä ja Hiljaisuustassu lähdemme joen suuntaan ja te kaksi menette Lehtikuusilaaksolle päin. Tapaamme tämän ison kiven luona ennen pimeää.” Vanhemman soturin äänestä kuuli, että asia oli jo päätetty, eikä kellään ollut varaa esittää toivomuksia.
Kun naaras oppilaineen oli hävinnyt näköpiiristä, Hilleripilvi kääntyi taas Lepakkohuudon puoleen. “No sepä oli hyvin demokraattinen päätös”, hän tuhahti silmiään pyöritellen.
He olivat lähteneet tassuttamaan jo Lehtituulen määräämään suuntaan, kun yhtäkkiä Hilleripilven nenään leijaili tuore haju. Hänen korvansa ponnahtivat valpastuneesti pystyyn, ja hän käänteli päätään yrittäessään paikantaa, mistä suunnasta haju tuli. Se oli kani. Lepakkohuutokin vaikutti huomanneen sen, mutta ennen kuin kumpikaan heistä ehti viestittää toisilleen, miten he toimisivat, eläin pinkaisi juoksuun jostain heidän läheltään.
“Hiirenpapanat!” Hilleripilvi sähähti ja ampaisi perään.
Jänöjussin suunnitelmat kävivät laikukkaalle soturille hyvin äkkiä selviksi, kun hän huomasi edessäpäin kolon, jota kohti se rynnisti. Hän pysyi vain hädin tuskin sen kintereillä. Hän oli kuitenkin päättänyt saada sen kiinni, osittain ihan vain elvistelläkseen Lepakkohuudolle.
Niinpä kun kani vilahti koloonsa, Hilleripilvi ei epäröinyt seurata perässä. Koska sehän oli tosi viisasta. Tai niin hän oli ainakin hetki sitten ajatellut, ennen kuin huomasi eläimen kadonneen syvälle kaivamaansa tunneliin. Ei siinä vielä kaikki – kun hän yritti ähkäisten lähteä peruuttamaan taaksepäin, hän huomasi, ettei pystynyt liikkumaan.
Alkuun häntä vain vähän ärsytti se, mutta pian ärtymys vaihtui selkäpiitä kylmääväksi oivallukseksi, josta seurasi pakokauhu. Hän oli jumissa!
“Apua! Lepakkohuuto, apua!” hän parkui naama tunneliin päin. Hän tunsi häntäkarvoissaan kevyen ilmavirtauksen, mistä hän päätteli, ettei ollut onneksi kovin kaukana pinnasta. “Tule auttamaan! Minä en pääse ulos!” Hänen sydämensä takoi tuhatta ja sataa. Hän todella pelkäsi jäävänsä siihen loppuiäkseen.
//Lepakko?
