Hilleritassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Hilleritassu siristeli silmiään räikeässä auringonpaisteessa. Leirin kivinen pohja huokui lämpöä, ja paikoin se oli niin kuuma, että hän tunsi sen polttelevan tassujaan. Mutta ei sillä niin väliä; hän oli vain onnellinen, että se pitkä ja inhottava, lumen ja loskan vuorottelema hiirenkorva oli viimein ohi. Viherlehti oli todellakin hänen juttunsa.
Täplikäs kolli asteli leiriaukion poikki kaatuneelle kuuselle ja asettui odottamaan sen eteen mestariaan. Hän oli joutunut repimään itsensä ylös pehmeästä pedistään väkisin, jottei vain olisi myöhästynyt. Hän halusi olla parhaimmillaan, erityisesti nyt, kun hänen mestarinsa oli itse suuri sotasankari, Kaamoskukka.
Kuolonklaani oli voittanut pari kuuta sitten Eloklaania vastaan käydyn sodan, johon Hilleritassu ei harmikseen ollut päässyt osallistumaan, sillä ei ollut saanut tuolloin vielä oppilasnimeään. Hän ei kuitenkaan ollut epäillyt heidän pärjäämistään taistelutantereella hetkeäkään, olihan Kuolonklaanilla sentään ollut puolellaan legendaarinen Kaamoskukka. Tummaturkkisen soturin ansiosta he olivat peitonneet eloklaanilaiset, ja nyt armas naapuriklaani eli uuden vallan alaisena – Kuolonklaanin vallan alaisena.
Jotkut vanhemmista oppilaista olivat päässeet Eloklaanin leiriin vartijoiksi vanhempien soturien kanssa, mutta Hilleritassu oli tyytyväinen saatuaan jäädä heidän omaan leiriinsä. Hän ei erityisemmin olisi välittänyt haistella eloklaanilaisten löyhkää päivästä toiseen täysin vieraassa paikassa. Sitä paitsi hän ei olisi kestänyt ajatusta joutua olemaan erossa Kaamoskukasta.
Kuusenoksat heilahtivat, ja Hilleritassu kohensi ryhtiään odottaen jo malttamattomana näkevänsä mestarinsa. Hänen lapansa lysähtivät, kun ulos tassuttikin vain Tattihalla. Vaalean punaruskean soturin pelokkaat, keltaiset silmät käväisivät hänessä nopeasti, ennen kuin tämä tepasteli kiireesti kauemmaksi pesän suun luota. Hilleritassu pyyhkäisi maata hännällään turhautuneena.
”Huomenta.” Nuoren kollin sydän pompahti, kun hän kuuli yhtäkkiä vierestään veikeän naukaisun. Hän katsahti silmät hämmästyksestä pyöreinä Kaamoskukkaan, joka oli hiipinyt ulos pesästä sillä välin, kun hän oli keskittynyt katselemaan Tattihallan perään myrtyneenä. Hänen vatsassaan lepatteli perhosia – miten viekas ja sulava kolli olikaan liikkeissään.
”Huomenta! Olen valmiina harjoituksiin”, hän suoristautui istuessaan ja katsoi mestariaan silmiin leukaansa kohottaen. Hän toivoi, että oli onnistunut siistimään turkkinsa tarpeeksi hyvin, eikä mistään sojottanut kiusallisia karvatuppoja.
//Kaamos?
