Höyhenhalla
Kirjoittaja: Saaga
Höyhenhallan toinen aamu klaanissa oli juuri valjennut ja pennut olivat sopeutuneet itse emon mielestä klaaniin mutta oli heillä todella paljon opittavaa klaanien säänöistä. Höyhenhalla oli itse saanut soturinimen ja siirtynyt viralliseksi Kuolonklaanin jäseneksi ja kuningattareksi. Hän oli muuttunut paljon viimekerrasta, kun oli tavannut klaanitovereitaan. Kaksi asiaa painoi Höyhenhallan mieltä: emon vointi ja veljen vointi. Hän ei nimittäin ehtinyt jutella näiden kahden perheenjäsenen kanssa eikä kyllä oikeastaan kenenkään kanssa, koska hänellä ei ole ollut aikaa muuhun kuin pentujen vahtimiseen paitsi nyt. Pienen mietiskely tuokion jälkeen Höyhenhalla päätti etsiä entisen parhaan ystävänsä – Huomenkyyhkyn – jotta he voisivat vaihtaa tuoreimmat kuulumiset ja mahdollisesti tehdä jotain. Höyhenhallasta oli helpottavaa päästä hetkeksi Katajapennun, Hahtuvapennun ja Untuvapennun seurasta ja päästää heidät leikkimään joidenkin muiden kanssa välillä. Huomatessaan Huomenkyyhkyn toisella puolella leiriä hän lähti innokkaasti häntä heilahdellen. “Hei karvapallo!” Huomenkyyhky kehräsi iloisena. Höyhenhalla kehräsi takaisin. “Sinä olet aina ollut perillä klaanien menoista, eikö?” Höyhenhalla naukui iloisen innostunut sävy äänessään. “En ole ehtinyt jutella Pikkukaaoksen tai Sielutassun kanssa vielä! Missä he ovat?” Huomenkyyhkyn katse muuttui sääliväksi silmänräpäyksissä. “En taida olla oikea kissa kertomaan tästä”, hän naukui. “Mitä tarkoitat?! Kerro vain olet läheisin kissa minulle täällä!” paniikki alkoi nousta muiden tunteiden ylitse ja naaraan karvat pörhistyivät. “Pikkukaaoksella on kaikki hyvin ja hän olisi varmasti iloinen, jos kävisit tapaamassa häntä mutta Sielutassun laita on toisin. Hän meni Pimeyden Metsään kuita sitten. Jo viherlehden aikaan”, suru uutiset veivät Höyhenhallan ajassa taaksepäin pentuaikoihin. Kyyneleet vierivät valkoisen naaraan poskia pitkin ja hän nyyhkytti. “Ei”, Hallahöyhen mourui. “Ei se ole mahdollista”, naaras itki. Hän ei pystynyt lisäämään mitään hetkeen vaan nojasi vain ainoaan lähimpään ystäväänsä, joka kehräsi rauhoittavasti. Kuningatar tyyntyi pikku hiljaa ja vanhemman soturin luoma turva antoi hänelle voimaa. “Haluatko kertoa matkastasi?” toinen kysyi varovasti ja Höyhenhalla varasi oman painonsa omille jaloilleen. Hän kiersi häntänsä käpälilleen ja selvitti kurkkuaan. “No niin. Sen kaksijalan hirviö oli todella iso ja jouduin johonkin häkkyrään, jota kissat sielläpäin kutsuivat metalli häkiksi. Matka kesti todella kauan ja menetin ajantajuni. Sitten matkan päätyttyä jouduin johonkin kaksijalan pesään jossa vietin pari auringonnousua. Sitten sinne saapui Jupiter-niminen kolli, jonka kanssa pääsimme pakenemaan sieltä. Hän kertoi kaupungin pahasta kissarankkurista ja aloitimme matkamme tänne. Koimme vaikka ja mitä ja läheisen kaksijalkalan paikkeilla rakastuimme”, Höyhen kertoili ja hengähti tarinansa lopuilla, “Huomasin olevani tiineenä ja synnytin pentumme. Katajapennun, Hahtuvapennun ja Untuvapennun lisäksi sain vielä yhden kollin Salamanterin mutta hän jäi elämään isänsä Jupiterin kanssa. Loput tiedätkin jo.” Päästessään tarinan loppuun Höyhenhalla huokaisi surkeana ikävästä.
//Huomen?
