Höyhenhalla
Kirjoittaja: Saaga
Istuin leirin laitamalla tuijotellen kaukaisuuteen. Ajatukseni harhailivat hiukan missä sattui. Tiineyteni oli edennyt tosi paljon vaikka tuntuikin, että olin tajunnut sen vasta ihan hetki sitten. Ehkä olin vain tulossa vanhaksi. Huokaisin ja katsahdin leirin sisäänkäyntiä. Haistoin tutun tuoksun ja saman aikaisesti innostus ja pieni kauhu nousi sisälläni. Nielaisin ahdistuksen ja kauhun alas ja toivoin, että voisin nyt kohdata kumppanini ystävällismielisesti. Leppävarjon korvat nousivat pystyyn innostuneesti ja hän jolkotti luokseni.
“Hei! Miten sinulla on mennyt? Haluan kuulla kaiken. On ollut kauhea ikävä”, kolli höpötti. Hän jatkoi pölpöttämistään hetken omista kuulumisistaan mutta en pystynyt keskittymään sanoihin saatika lauseisiin.
“Leppävarjo”, sanoin voimakkaasti. Kumppanini ei selvästi ollut enää vihainen riidastamme.
“Haluan pyytää anteeksi. Käyttäydyin tosi typerästi”, nau’uin ystävällisellä ja rauhallisella äänenpainollani.
“Ei se mitään. Olen itsekkin pahoilani”, Leppävarjo sanoi itsekkin rauhoittuen hiukan.
“Minulla on mennyt ihan hyvin mutta on uutisia”, kerroin. Tunsin kuinka ahdistus sisälläni kasvoi kuin mahassani olisi ollut pallo, joka oli poksahtamaisillaan. Hengähdin rauhallisesti ennen kuin katsoin taas kollia suoraan silmiin.
“Mitä? Oletko kunnossa?” Leppävarjo sanoi hieman huolestuneesti. Hänen mielialansa tuntuivat vaihtelevan aikalailla. Toivoin, että hän ottaisi tämän asian nyt hyvin.
“Odotan pentuja”, lausahdin nopeasti. Nyt se oli siis sanottu! Ahdistuspallo tuntui hellittävän hiukan mutta tarvitsisin aikaa yksin ennen kuin se katoaisi kokonaan.
“Voi ihanaa! Ne ovat minun, ovathan? Minusta tulee siis isä”, Leppävarjo jatkoi taas höpöttelyään. Nyökyttelin. Ilo kasvoi sisälläni ahdistuksen tilalle. Ehkä me selviäisimme tästä.
Leppävarjo oli taas lähtenyt takaisin Eloklaaniin neljännen vierailunsa jälkeen siitä, kun kerroin tiineydestäni. Vietin kuitenkin entistä enemmän aikaa Kärppämyrskyn kanssa. Tästä oli tullut tärkeä ystävä ja olimme lähentyneet nopeasti näiden kuiden aikana. Voisin jopa kutsua häntä parhaaksi ystäväkseni mutta kunnioittaen Huomenkyyhkyn rakasta muistoa en halunnut. Pakenemissuunitelmani oli edennyt ja nyt olin päättänyt, että synnyttäisin pennut klaaniin ja lähtisin ennen kuin ne avaisivat silmänsä niin Jupiterin luo. En aikonut kertoa suunnitelmistani muille kuin Kärppämyrskylle, joka tosiaan jo tiesi kaiken. Toivoin ettei Leppävarjo ikävöisi minua ihan liikaa ja toivon mukaan saisin karattua klaanista jäämättä kiinni. Kaiken päälle tämä oli vain lisää stressattavaa, joten Kärppämysrkyn seura todella tuli tarpeeseen. Olimme myös sopineet, että hän katsoisi hiukan pentujeni perään karattuani. Jos en pääsisi karkaamaan, en tiedä mitä tekisin. Ehkä voisin jotenkin saada kuoleman rangaistuksen mutta täällä en enää halunnut elää. Täällä oli liika huonoja muistoja.
“Höyhenhalla?” Kärppämyrskyn ääni herätti minut ajatuksistani.
“Ai hei”, sanoin ja käänsin katseeni Kärppämyrskyn sinisiin silmiin. Olin jo muuttanut pentutarhalle, koska suuri vatsa hidasti normaaleja askareitani jo aivan liiaksi.
“Oletko kunnossa? Vaikutit… oudolle”, Kärppämyrskyn hiljainen utuinen ääni rauhoitti minua niin ihanalla tavalla. Hymyilin hiukan.
“Olen. Vaivuin vain taas ajatuksiini”, kerroin ja katsoin käpäliäni. Jos totta puhuttiin minua jännitti karkaamissuunnitelman toteuttaminen mutta vieläkin sitä enemmän minua stressasi synnytys. Muistin kaiken sen kivun ja muun, minkä olin kokenut viime synnytyksessäni ja mieluummin olisin ollut kokematta sitä uudestaan.
“Sinua jännittää synnytys, eikö?” Kärppämyrskyn hiljainen ääni oli nyt lempeämpi. Nyökkäsin hitaasti.
“Hyvin se menee. Olet tehnyt sen ennenkin ja muut naaraat monen monta kertaa ennen sinua. Mukaan lukien sinun emosi ja minunkin emoni ja kaikkien emot”, naaras rauhoitteli. Hän oli sanonut, ettei itse haluaisi hankkia pentuja mutta katsoisi pentujeni perään mielellään. Olin niin onnekas, kun minulla oli hänet.
Makasin huohottaen makuusijallani pentutarhassa. Kärppämyrsky oli kumartuneena pääni viereen ja tarjosi sammalta, joka oli upotettu veteen, jotta voisin juoda. Synnytykseni oli käynnistynyt aurinkohuipun aikaan. Se oli sattunut aikaan, kun Leppävarjo oli tulossa näinä päivinä vierailulle. Litkin vettä sammalesta, kunnes tuli aika ponnistaa taas. Kipu valtasi minut ja rääkäisin ärtyneenä.
“Ensimmäinen pentu”, Hehkuaskel naukui hellästi ja laski pennun vatsani viereen. Vilkaisin pikkuista. Sillä oli harmaa tabbykuvio turkillaan aivan kuin isällään. En ehtinyt tarkastella naaraspentua sen enempää, kun uusi supistus värisytti jo kehoani.
Energiani oli lopussa enkä olisi jaksanut enää kauaa mutta onneksi toinen (ja viimeinen) pentu liukui pian pesän lattialle. Toisen pennun turkki oli vaalean oranssi ja erotin siinä pientä tabbykuviota. Nyt molemmat tyttäristäni imivät maitoa vatsani suojissa. Vedin häntäni kaksikon suojaksi ja lepuutin päätäni käpälilläni. Hehkuaskel oli lähtenyt tutkittuaan pennut mutta Kärppämyrsky oli saanut jäädä pitämään meitä silmällä aivan hetkeksi. Ihan pienen hetken kaduin pakenemissuunnitelmiani mutta sitten palasin todellisuuteen. En halunnut vaipua unelmiini ja unohtaa todellista maailmaa ja sen kurjuuksia. Huokaisin. Koitin sulkea silmäni ja nukahtaa mutta sain odotella pitkään ennen kuin uni tuli vihdoin.
Leppävarjo oli vihdoin päässyt taas vapaapäivällään luokseni. Olin synnyttänyt pennut jo vähän alle neljäsosa kuu sitten ja olin jokaikinen päviä odottanut kumppaniani tulvaksi. Hän oli parhaillaan tapaamassa muita pentutarhan ulkopuolella mutta tulisi varmaankin pian luokseni. Vaivuin taas ajatuksiini. Jokainen ajatukseni oli nyt uhrattu karkaamiselle. Sain hetken odotella ja ajatella rauhassa.
“Höyhenhalla!” Leppävarjo herätti minut ajatuksistani juuri samanlailla, kun Kärppämyrskyllä oli tapana tehdä.
“Hei”, naukaisin ja käännyin heti tarkastamaan pentuni ennen kuin käänsin katseeni kumppaniini.
“Tässä ovat tyttäresi”, kerroin ja kosketin pentujen päitä nenälläni. Olin ehtinyt nimetä heidät, joten halusin heti kertoa nimet heti.
“Harmaaraidallinen on Rosmariinipentu ja syntyi ensimmäisenä ja tämä toinen tässä on Kamomillapentu”, kerroin ja toivoin, että kolli hyväksyisi nimet. Minusta ne olivat kauniit.
“Ihanat nimet”, Leppävarjo sanoi ja jatkoi höpöttelyään hetken.
“Hei, voisitko katsoa heitä hetken, jos käyn vähän ulkona?” kysyin ja katsahdin pentutarhan uloskäyntiä.
“Mikäs siinä”, Leppävarjo sanoi. Nousin ja poistuin pesästä. Kuulin Leppävarjon höpöttelevän takanani pennuille vaikka ja mistä. Etsisin kuitenkin nyt vain Kärppämyrskyn käpäliini.
“Höyhenhalla?” kuulin vierestäni, kun olin juuri kääntynyt toiseen suuntaan etsiäkseni ystäväni.
“Kärppämyrsky. Mennään kävelylle. Nyt”, sanoin kireästi. Minun pitäisi karata nyt en voisi odottaa enään. Sitä paitsi, jos karkaisin sen jälkeen, kun olimme olleet kahden Kärppämyrskyn kanssa hän voisi kertoa minun kuolleen.
“Selvä”, Kärppämyrsky myöntyi hieman hämmästyneenä. Hän seurasi minua metsään. Kokopäivän ilma oli muuttunut vain painostavammaksi, joten oli tietysti vain ajan kysymys milloin alkaisi sataa. Taivaalla jyrähti ja pilvet tuntuivat halkeavan yllämme, kun sade alkoi. Olimme ihan silmänräpäyksissä litimärkiä kumpainenkin.
“Haluan lähteä nyt”, sanoin ja käännyin katsomaan vierelläni tarponutta naarasta. Sade oli niin tiheää, että juuri ja juuri näin hänet. Taivaalla jyrähti taas ja sydämeni tykytti yhä kovemmin.
“En tiedä onko se hyvä idea. Tällä säällä”, Kärppämyrsky naukui ja katsahti taivaalle. Hän sai kuitenkin pian katua tekoaan sillä pisarat osuivat häntä silmiin ja nenään ja pian hän pärski niitä pois suustaankin.
“Käänny takaisin ja kerro minun kuolleen, jooko”, anelin. En voisi odottaa pidempään ja vesisade ainakin estäisi sen, että minun perääni lähdettäisiin välittömästi.
“En voi antaa sinun mennä”, Kärppämyrsky sanoi tiukasti. En ollut koskaan ennen kuullut tuollaista äänensävyä ystävältäni. Käännyin katsomaan reittiäni. Minun olisi mahdoton päästä edes rajan yli tässä sateessa ja ukkosessa.
“Sateen jälkeen sitten”, sanoin. Olin niin suunnattoman pettynyt. Halusin lähteä ja mitä pikemmin sen parempi.
“Mennään takaisin ennen kuin vilustut”, Kärppämyrsky sanoi ja kuljimme rinnakkain takaisin leiriin.
Karkaamisyritykseni – epäonnistuneen sellaisen – jälkeen olin nukkunut pitkään päivällä. Tarpominen sateessa edes takaisin oli väsyttänyt minua aivan tarpeettomasti. Leppävarjo oli taas lähtenyt Eloklaaniin. En jaksanut enää. Halusin pois mutta en kai voinut muutakaan kuin olla täällä ja kärsiä.
Rosmariinipennun ja Kamomillapennun silmät olivat auenneet aamulla. Kaksikko oli tutkinut makuusijaa möyrien ajoittain toistensa päällä ja taas sammalilla. Katsoin aivan isänsä näköiseen Rosmariinipentuun. Hänellä oli minun silmäni – vaalean siniset. Ne olivat hyvin kauniit vaikka en kokenut omia silmiäni erityisen kauniiksi. Kamomillapennulla taas oli myös tabbykuviointi mutta tuon luppakorva – jollainen myös minulla oli – teki hänestä erityisen. Rosmariinipennun häntä oli vääntynyt tietystä kohtaa mutta se sai hänetkin erottumaan.
“Emo?” Rosmariinipennun ääni oli vaimea, kun hän kuiskasi sanan. Sydämeni lämpeni pennulle välittömästi mutta en voisi jäädä. Muistutin itseäni, joka hetki siitä, että minun oli lähdettävä.
“Mitä kultaseni?” kysyin hiljaa ja lempeästi kehräten. Naaraspentu oli minun oma pentuni – ikioma pentuni. Kun lähtisin, hänestä tulisi emoton. En voinut sille mitään. Minun oli pakko mennä aivan pakko.
“Olet kaunis”, pennun vinkaisu oli niin hellyyttävä, että minun oli pakotettava itseni ajattelemaan lähtöä. Lähtisin pois. En näkisi näiden pentujen kasvua suuriksi sotureiksi.
“Niin sinäkin olet”, sanoin ja nuolaisin pennun päälakea. Kamomillapentu tuhisi sisarensa vierellä. Tunteeni riitelivät toisiaan vastaan oikein huolella. Koitin olla ajattelematta mitään liian tunteellista, etten vain kiintyisi kaksikkoon liikaa.
