Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Kylmäliekki oli aivan samanlainen hiljainen hissukka ja takeltelija kuin aina. Se sai Jääviillon ärsyyntymään entisestään. Hän oli varma, että savunharmaa kolli yritti tarkoituksellisesti ärsyttää häntä, vaikka yrittikin väittää aivan muuta. Entistä enemmän Jääviilto ärsyyntyi siitä, miten hermostuneelta Kylmäliekki vaikutti. Soturi näykki rintakarvojaan kuin mikäkin hiirenaivo. Lopulta savunharmaa kolli sai taas suunsa auki. Jääviilto ei yllättynyt, kun sieltä ei tullut taaskaan mitään painokelpoista:
”Mitä minun sitten kuuluisi tehdä? Minusta Huomenkyyhky on aivan tavallinen soturi, ehkä vian vähän puheliaampaa sorttia…”
Kolli kuunteli närkästyneenä veljensä puheita ja olisi mielellään kynsinyt silmät tuon päästä kuullessaan, mitä Kylmäliekki oli juuri sanonut. Tavallinen soturi?! Huomenkyyhkykö? Pah, ajatteli Jääviilto. Huomenkyyhky oli selvästi onnistunut jollain ihmeellisellä tavalla manipuloimaan Kylmäliekkiä niin, että kollin arviointikyky oli heikentynyt. Itse asiassa Kylmäliekki oli kyllä aina ollut varsin typerä, eikä hän koskaan ollut osannut ajatella omalla päällään. Kylmäliekki nyt vain ei pärjännyt yksin, ja tarvitsi Jääviillon ohjailemaan häntä oikeaan suuntaan elämässään. Niin Jääviilto ajatteli. Häntä turhautti, että Kylmäliekki oli sellainen. Taas hän joutuisi käyttämään kallisarvoista aikaansa toisen auttamiseen, ja vielä ihan hyvää hyvyyttään! Soturi ei voisi antaa asian olla, koska hänen puhdasta, arvostettua kuolonklaanilaissukuaan ei saanut tahrata erakokoverellä.
”Koska olet tuollainen onneton ja avuton raukka, kai minun on sitten autettava sinua”, Jääviilto huokaisi turhautuneena ja piiskasi hännällään ilmaa. Huomenkyyhkyn tappaminen olisi varmasti ollut paras tapa pitää naaras erossa heidän suvustaan, mutta se tuskin onnistuisi noin vain. Pahimmassa tapauksessa Punatähti tuomitsisi myös Jääviillon ja Kylmäliekin kuolemaan. Ei Kylmäliekin hengellä niin väliä, mutta punaturkkinen kolli ei ollut vielä valmis kuolemaan, ei etenkään petturiksi leimattuna.
”Tästä lähtien tulet minun luokseni aina, kun se inha muka soturi yrittää lähestyä sinua”, Jääviilto käski ja nosti ylväänä leukansa pystyyn. Hän koki olevansa suurikin hyväntekijä ja oli eritäin ylpeä itsestään. Samalla hän inhosi entistä enemmän pentuetoveriaan, joka ei osannut huolehtia edes omista asioistaan.
//Kylmä?
