Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Haukotus karkasi Jääviillon suusta, kun tämä tallusteli partion hännillä eteenpäin Ukkospolun viertä pitkin. Polun pahanhajuinen katku tunkeutui inhottavasti soturin suuhun saaden tämän irvistämään. Aurinko oli vasta nousemassa, ja eilinen ilta oli venynyt pitkäksi. Jääviilto oli ollut myöhään ulkona Henkäysvarjon ja Ruusutuikkeen kanssa. Kun Punatähti kävi päivä päivältä vanhemmaksi, Henkäysvarjo oli selvästi ottanut vauhtia suunnitelmiensa kanssa. Raidallinen kolli keräsi ympärilleen luotettavia kissoja, jotka halusivat puhdistaa Kuolonklaanin ja koko metsän erakoista ja vääräuskoisista. Kun Henkäysvarjosta tulisi päällikkö, Kuolonklaanissa alkaisivat uudet ja paremmat ajat. Jääviilto ei pitänyt siitä, miten nykyinen päällikkö oli hyväksynyt klaaniin jokaisen, joka pikkuisenkin osoitti haluaan liittyä sen riveihin. Kotikisu- ja erakkotaustaiset kissat olivat lisääntyneet kuin rutto, eikä Jääviilto voinut hyväksyä moista. Oli väärin, että erakot kulkivat Kuolonklaanin reviirillä ja omasivat samat oikeudet kuin esimerkiksi Jääviilto, jonka suku oli puhtaasti kuolonklaanilainen.
Jääviillon sukulaiset olivat eläneet ja kuolleet tämän klaanin vuoksi, ja erakot olivat vain saapuneet valmiiseen klaaniin elämään muiden siivellä ja nauttimaan ylellisyyksistä. Jääviilto ei olisi halunnut ottaa Ruusutuiketta mukaan suunnitelmiin, mutta Henkäysvarjo oli ollut toista mieltä.
”Ruusutuike on henkeen ja vereen kuolonklaanilainen ja osaa varmasti arvostaa ajatusta puhtaasta Kuolonklaanista. Jos saamme hänet puolellemme, saamme varmasti myös Kalmakuun perheineen”, Henkäysvarjo oli vakuutellut. Jääviilto oli sanonut suoran mielipiteensä emostaan ja tuon pehmeästä luonteesta, mutta sanat olivat menneet kuuroille korville. Henkäysvarjo oli jo tehnyt päätöksensä ja käski Jääviiltoa hakemaan emonsa. Kolmikko oli kuljeskellut leirin ulkopuolella pitkän tovin, ja Henkäysvarjo oli hitaasti ujuttanut keskusteluun mukaan erakot ja niiden määrän Kuolonklaanissa. Kun keskustelu oli viimein päässyt aiheeseen, Ruusutuike oli luvannut antaa tukensa varapäällikölle, kunhan tämä ei antaisi ensin Punatähden elää päällikkönä loppuunsa saakka.
Jääviilto ei ymmärtänyt, miksi kukaan halusi pitää Punatähden päällikkönä. Mitä pidempään punaturkkinen, vanha kolli toimi Kuolonklaanin johdossa, sitä huonommaksi puhdasveristen asema klaanissa kävi. Mikäli Kuolonklaani koskaan haluaisi palauttaa vanhaa loistoaan, Punatähden olisi kuoltava ja pian.
”Älä jää jälkeen, Jääviilto”, Kuuraturkki ärähti laiskasti ja pysäytti muun partion. Jääviilto nyrpisti ärsyyntyneenä nenäänsä ja kiri partion kiinni.
”Kuljen missä haluan”, punaruskea kolli murahti niin, ettei partion johdossa kulkeva musta kolli kuullut sitä. Sen sijaan toiseksi viimeisenä kulkeva Sinilintu vilkaisi hämmentyneen oloisena Jääviiltoa ja kurtisti kulmiaan. Valkoturkkinen naaras käänsi kuitenkin nopeasti katseensa takaisin eteenpäin ja jätti suurikokoisen soturin omaan arvoonsa.
Paluumatkalla tummat pilvet olivat vallanneet taivaan ja tihkusade oli alkanut. Se oli kastellut yltä päältä Jääviillon lyhyen, mutta paksun turkin. Pääaukiolle päästyään, soturi suuntasi suorinta tietä kohti sotureiden pesää. Hän ravisteli inhoten enimmät vedet turkiltaan ja työntyi kaatuneen kuusen oksien alle. Pesä oli rakennettu niin, ettei vesi päässyt sisään pesään. Moni muukin soturi näytti paenneen sadetta pois aukiolta. Moni soturi lepäsi omalla sammalvuoteellaan, ja joidenkin katseet kääntyivät pesään saapuneeseen Jääviiltoon. Kolli tyytyi vain mulkoilemaan heitä takaisin ja lampsi päättäväisin askelin muiden petien päältä omalle vuoteelleen. Soturi otti mukavan makuuasennon ja laittoi silmänsä kiinni nukkuakseen. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun jotkut soturit alkoivat keskustelemaan ja häiritsivät punaturkkisen soturin unia.
