Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviillon kita avautui pitkään haukotukseen. Kolli kirosi mielessään lehtikadon ja sen aiheuttaman pimeyden. Hämärä auringonlaskun metsästyspartio sai Jääviillon hyvin väsyneeksi. Asiaa ei auttanut se, että hän taivalsi lumihangessa aivan ypöyksin. Ainoa valonlähde oli taivaalla mollottava puolikuu ja sen rinnalla tuikkivat tähtöset. Seuraavaksi Jääviilto kirosi Pimentovarjon, muttei tyytynyt tekemään sitä vain mielessään. Hänen oli puhuttava vihansa varapäällikköä kohtaan ääneen.
”Mikäkin hiirenaivo, laittaa nyt minut, siis minut! Tällaiseen partioon. Näinkö paljon hän todella arvostaa minua? Niinpä niin, kyllä minä hänelle vielä näytän”, punaturkkinen kolli uhosi puoliääneen hampaitaan väläytellen.
Jääviiltoa ei olisi huvittanut saalistaa, mutta hän tiesi, että hänen olisi kuitenkin edes yritettävä. Jos hän veisi leiriin yllin kyllin riistaa, hän saisi muilta ihailua ja kehuja. Ei häntä kiinnostanut se, saisivatko muut vatsansa täyteen. Tälle soturille tärkeintä oli, että hän itse saisi syödäkseen ja pysyisi kylläisenä. Jääviilto oli saanut suurimman osan ärtymyksestään purettua, joten hän alkoi haistella ilmaa tuoresaaliin varalta. Hän näyttäisi koko maailmalle, että tässä seisoi kaikkien aikojen paras soturi, jolle ei mistään maailman kolkasta löytyisi vertaista. Tyytyväinen virne hiipi soturin kasvoille, kun hän haistoi metsän tuoksujen seasta tuoreen oravan hajujäljen. Hän rämpi hangessa hajua kohti, kunnes soturi huomasi edessään kulkevat pienet jalanjäljet. Pörröhäntä oli kulkenut tästä, joten Jääviilto lähti oitis hiipimään jälkien perään.
Saaliin jäljittäminen oli ollut tylsääkin tylsempää puuhaa, mutta Jääviilto oli kuin olikin löytänyt jäljittämänsä oravan. Tupsukorvainen pörröhäntä oli loikkinut metsän varjoissa, etsien kaiketi suojaa tai ruokaa. Jääviiltoa ei ollut kiinnostanut jäädä seuraamaan eläimen touhuja, vaan hän oli oitis syöksynyt sitä kohti. Harvemmin punaturkkinen soturi jaksoi jäädä vaanimaan saaliseläintä riittävän pitkäksi aikaa, joten nytkin orava oli huomannut hänet liian aikaisin. Se oli lähtenyt kauhusta vinkuen huutamaan karkuun, kun Jääviilto oli syöksynyt sitä kohti kynnet ojossa. Orava oli kavunnut lähimpään kuusipuuhun ja päässyt pälkähästä. Jääviilto iski kyntensä puuterilumeen ja kirosi oravan kuolemaan. Pörröhäntä oli tällä kertaa saanut säästää henkensä, mutta vielä jonain päivänä se kuolisi. Tuskin Jääviillon kynsissä, mutta ainakin jonkun.
Jääviilto oli menettänyt viimeisenkin kiinnostuksensa saalistamiseen, joten hän tyytyi vain vaeltelemaan metsikössä ja punomaan juoniaan. Jatkuvasti hänen ajatuksensa kääntyivät Pimentovarjoon. Hän päätteli tuntevansa niin suurta inhoa varapäällikköä kohtaan, joka oli syy miksi naaras tunkeutui hänen ajatuksiinsa. Jääviilto päätti, että hän menisi mustaturkkisen soturin juttusille heti leiriin päästyään. He eivät olleet onnistuneet saamaan mitään todisteita siitä, että Leppävarjo oli eloklaanilaisia auttanut petturi, mutta sillä ei olisi väliä. Jääviilto oli päättänyt, että hän vaikka valehtelisi, saadakseen jokaisen uskomaan, että tabbykuvioinen soturi oli klaanipetturi. Sitten Jääviilto saisi arvostusta ja kunnioitusta siitä hyvästä, että hän oli löytänyt petturin.
Jääviilto oli palannut leiriin tyhjin käpälin. Hän ei ollut saanut lainkaan saalista kiinni, mutta siitä huolimatta kolli kiiruhti tuoresaaliskasalle muiden mukana. Kun partion jäsenet laskivat saaliinsa miltei tyhjään tuoresaaliskasaan, Jääviilto valikoi päältä parhaan saaliin.
”Sinä et saanut lainkaan saalista, joten anna muiden valita ensin”, musta Pikiturkki sähähti vanhemmalle soturille. Punaturkkinen Jääviilto loi uhkaavan katseen pienikokoiseen naaraskissaan.
”Mitä sinä sanoit?” kolli kysyi ja laski juuri kasasta ottamansa oravan maahan. Pikiturkki paransi ryhtiään, eikä pelännyt kohdata itseään suuremman kollin jäänsinistä katsetta.
”Että sinä et ole ansainnut tuota oravaa”, naaras naukui sähähtäen. Jääviillon kasvoille piirtyi vihainen ilme, kun hän kumartui pienen soturin tasolle.
”Oi, miten minua pelottaakaan. Keskittyisit omiin asioihisi, hiirenaivo”, Jääviilto ärähti. Pikiturkki siristi ruskeita silmiään.
”Tämän klaanin asiat ovat minun asioitani”, naaras naukui terävällä äänellä.
”Väärin”, Jääviilto naukui, ”minun asiani eivät ole sinun asioitasi. Mitä sinä oletkaan tehnyt tämän klaanin vuoksi? Ai niin, et mitään! Olet pelkkä nolla, joten sinulla ei ole oikeutta puhua minulle ilman lupaani. Paina se pieneen, typerään päähäsi tai en vastaa seurauksista.”
Jääviilto huomasi, miten Pikiturkin silmissä leimahti. Hän oli saanut tuon hiirenaivon suuttumaan. Vanhemman soturin kasvoille piirtyi tyytyväinen virne, hän nautti tästä tilanteesta täysin rinnoin, vaikka tunsikin yhtä aikaa myös suurta inhoa ja vihaa klaanitoveriaan kohtaan.
”Mitä te tässä oikein taistelette? Siirtykää sivuun, täällä on muitakin, jotka odottavat tuoresaalista”, Virtaviiman terävä ääni kantautui Jääviillon takaa. Kolli katsahti entiseen oppilaaseensa, joka tunkeutui puoliväkisin Jääviillon ja Pikiturkin väliin. Kun raidallinen naarassoturi oli takuulla kiusallaan nappaamassa Jääviillon käpälien edessä lojuvaa oravaa hampaisiinsa, Jääviilto puolustautui välittömästi. Hän näykkäsi varoitukseksi raidallista naarasta lonkasta. Virtaviima sähähti ja loikkasi taaemmas, huitaisten käpälällään ilmaa aivan vanhemman soturin kasvojen edestä. Jääviilto huomasi, kuinka Pikiturkki karkasi paikalta mitään sanomatta.
”Tuo kissa se vasta onkin hiirenaivo. Kuulitko miten hän puhui minulle? Kunnioittaisi vähän edes vanhempia sotureita!” Jääviilto alkoi valittaa Virtaviimalle, joka oli hänen mielestään yksi klaanin siedettävimmistä sotureista.
//Virta?
