Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Pimentovarjon kysymys sai Jääviillon niskavillat nousemaan pystyyn. Kolli väläytti mustalle soturille valkeaa hammasrivistöään ja ravisteli inhoten päätään.
”Luulet nyt itsestäsi liikoja, typerä kirppukasa!” kolli sähähti tunnekuohun vallassa ja katsoi inhoten mustaa naarasta, johon oli tietämässään jo kuiden ajan ollut ihastumassa. Jääviilto ei ollut mikään mestari tunteiden tulkitsemisessa, mutta hän totta tosiaan oli mustasukkainen.
”Miksi sitten suutut noin?” Pimentovarjo jatkoi ja sipaisi kielellään rintaansa. Jääviilto luimisti korviaan ja otti askeleen lähemmäs inhottavaa varapäällikköä.
”Koska kehtaatkin aliarvioida minua noin!” kolli sähähti, ”luulet aina olevasi koko maailman keskipiste. Oppisit jo, että sinä olet minun silmissäni täysi nolla!”
Pimentovarjo siristi silmiään ja näytti siltä kuin olisi sanomassa jotain, mutta läheltä kantautuva rasahdus sai soturin sulkemaan raolleen avautuneen suunsa. Välittömästi kaksikon katse kääntyi kohti pensaikkoa, jonka takaa esiin asteli, kukapa muukaan kuin Kylmäliekki. Jääviillon silmissä leimahti, kun hän tunnisti harmaan typerysveljensä katselevan heitä. Oliko kolli kuunnellut heitä salaa?
”Salakuunteletko sinä meitä?” Jääviilto kysyi terävällä, vihaisella äänellä ja otti suuren harppauksen lähemmäs veljeään. Kylmäliekki katsoi säikähtäneen oloisena kaksikkoa ja pudisteli hätäisesti päätään.
”E-en tietenkään! Satuin kulkemaan tästä ihan sattumalta. En tiennyt, että olette edes täällä”, harmaaturkkinen kolli vakuutteli panikoiden. Jääviilto ei luottanut inhottavan veljensä sanaan.
”Niinpä varmaan. Pidä kuonosi erossa minun asioistani, kapinen hiirenaivo! Ala painua!” punaturkkinen kolli sähisi raivoissaan. Häntä koipien välissä Kylmäliekki lähti pinkomaan pakoon raivostunutta veljeään. Jääviilto suorastaan pihisi raivosta. Hän murahteli itsekseen ja huusi hävyttömyyksiä veljensä perään. Kun soturi oli hetken päästellyt pahimman raivon ulos, hän kääntyi Pimentovarjon puoleen.
”Käydään heti huomisaamuna Henkäystähden juttusilla. Minua ei kiinnosta tänään tehdä kanssasi enää yhtään mitään”, Jääviilto murahti. Pimentovarjo pysyi hetken hiljaa.
”Se lienee paras vaihtoehto. Raivopäissäsi saattaisi pilata koko jutun”, musta naaras naukaisi ja käveli punaturkkisen soturin ohi niin, että pyyhkäisi hänen kuonoaan hännällään. Jääviilto suuttui siitä ja yritti iskeä käpälällään mustan soturin ohutta häntää, mutta Pimentovarjo huiskaisi häntänsä pois tieltä ja soturin kynnet halkoivat ilmaa.
Jääviilto pyöri koko yön levottomasti vuoteessaan. Hänestä tuntui, että Pimentovarjo aikoisi pettää hänet ja livahtaisi yön aikana kertomaan petturista Henkäystähdelle ilman Jääviiltoa. Kolli pelkäsi sitä, että musta naaras pettäisi hänet, eikä hän saisi ansaitsemaansa varapäällikön asemaa. Soturi piti visusti silmällä varapäällikköä siltä varalta, että hän yrittäisi jotain typerää. Mutta maatessaan vuoteellaan, kolli huomasi katselevansa Pimentovarjoa eri tavalla kuin normaalisti. Hänen katseensa ei ollut vihainen ja inhoava, vaan neutraalimpi. Kollin oli vaikeaa ymmärtää tuntemuksiaan. Juuri nyt hän olisi halunnut siirtyä nukkuvien kissojen yli Pimentovarjon luokse ja jäädä lepäämään hänen viereensä.
Kolli ravisteli inhoten päätään. Mikä häntä oikein vaivasi? Kolli oli vähällä yökätä, hän oli takuulla sairastumassa. Hän käänsi katseensa pois Pimentovarjosta vain pian huomatakseen, että katseli taas nukkuvaa soturia. Mustan naaraan kylki kohoili rauhallisesti ylös ja alas, hänen täytyi nähdä jotain rauhallista ja mukavaa unta.
Aamulla Jääviilto oli hyvin väsynyt. Hän oli torkahtanut aamuyöstä, mutta uni ei ollut kestänyt pitkään. Soturi oli nimittäin havahtunut siihen, kun joku astui hänen häntänsä päälle. Sähinän ja raivoamisen kera kolli ajoi nuoren Syöksyaskeleen pois pesästä ja vannotti, että tämän oli parempi pitää varansa. Jääviilto saattaisi kostaa kollin erehdyksen.
Soturi ei saanut sen jälkeen enää unta, joten hän päätti suosiolla nousta ylös ennen Pimentovarjoa. Hän käveli tahallaan mahdollisimman äänekkäästi ja muita tönien ulos pesästä kylmään ulkoilmaan. Jääviilto nyrpisti nenäänsä, kun pesän lämmin ilma vaihtui kylmään ulkoilmaan. Lämpötilat olivat laskeneet yöllä reilusti pakkasen puolelle. Nouseva aurinko ei juurikaan lämmittänyt kylmää, kivistä leiriä.
Soturi istuutui alas sotureiden pesän sisäänkäynnin lähettyville, jotta hän varmasti huomaisi, jos Pimentovarjo poistuisi pesästä. Salaa hän toivoi Henkäystähden saapuvan leirin pääaukiolle ennen varapäällikköä. Silloin punaturkkinen kolli voisi aloittaa keskustelun päällikön kanssa ja siten saada päällikön katsomaan, että Jääviilto oli hieman enemmän osallinen petturin löytämiseen kuin Pimentovarjo – joka tosin oli kuin olikin totta.
Jääviilto kuuli lähestyviä askeleita kaatuneen kuusipuun sisältä. Pimentovarjo astui ulos pesästä ja katsahti heti häntä tuijottavaan Jääviiltoon.
”No, oletko sinä valmis?” Jääviilto kysyi murahtaen, ”on aika käräyttää petturi.”
//Pimento?
