Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Leirin pääaukio oli hiljainen, ja minulla oli ihan kamala nälkä. Aurinko oli noussut jokin aika sitten, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Enemmistö kuolonklaanilaisista oli partioissa tai nukkumassa. Istuin aukion laidalla odottaen, että saalistuspartio toisi minulle syötävää. Nälkä kurni vatsassani, ja jokainen leirissä oleva kissa varmasti kuuli sen. Miksei partio voinut saalistaa yhtään nopeammin? Olin odotellut jo ikuisuuden! Sen siitä sai, kun klaanissa oli pelkkiä laiskamatoja. Olisi itse pitänyt mennä näyttämään, miten hommat hoituivat.
Viimeinkin partio saapui leiriin. Tuhkajuova johdatti perässään kulkevat partion jäsenet tyhjälle paikalle, jossa tuoresaaliskasa yleensä oli, ja laski ensimmäisenä saaliinsa kasaan. Sitten tabbykuvioinen soturi teki tilaa muille partion jäsenille, jotka seurasivat soturin esimerkkiä. Tungin partion jäsenten välistä tuoresaaliskasalle ja tutkiskelin hetken aikaa vaihtoehtojani. En halunnut hiirtä, se ei veisi kovaa nälkää pois. Varpunenkin oli liian pieni, ja jänistä minä en halunnut, koska se pitäisi jakaa jonkun kanssa. Sitten katseeni osui tuuheahäntäiseen oravaan, joka oli juuri täydellinen! Mutta juuri kun olin nappaamassa sitä hampaisiini, harmaa kissa syöksyi eteeni ja upotti hampaansa elottomaan saaliiseen. Hentotassuksi tunnistamani kissa siirtyi etäämmälle tuoresaaliskasasta, mutta minä seurasin häntä. En luopuisi saaliistani.
”Irti siitä, kakara!” ärähdin oppilaalle paljastaen valkeat hampaani. Punatähti oli antanut erakolle vastikään oppilasnimen. Harmaa naaras katsahti minuun päin leveästi hymyillen.
”Ai, olisitko sinä halunnut tämän?” oppilas kysyi viitaten hampaissaan olevaan oravaan.
”Minä näin sen ensin. Irrota hampaasi siitä, tai otan sen väkisin!” käskin. En hyväksynyt sitä, että erakot veivät minun saaliini. En alkuunkaan ymmärtänyt, miksi Punatähti halusi tuollaisia tottelemattomia kirppukasoja Kuolonklaaniin. Olisimme pärjänneet vallan mainiosti, jos kaikki klaanin ulkopuolella syntyneet kissat heivattaisi kauas täältä. Ei klaani ollut erakoiden paikka, vaan puhdasveristen kuolonklaanilaisten, kuten minun. Hentotassu pudotti oravan lumiselle maalle hymyillen ja työnsi sen käpälällään minulle.
”Ole hyvä. Minä voin ottaa jotakin muuta.”
Tartuin hampaillani oravaan, ennen kuin kukaan muu ehti varastaa sitä nenäni edestä. Vilkaisin vielä Hentotassua muristen, jonka jälkeen kannoin saaliin turvalliseen paikkaan.
Mulkoilin kaikkia, jotka vahingossakaan kulkivat liian läheltä minua. Halusin syödä rauhassa ilman, että kukaan keskeytti ateriointiani.
Kun orava oli kaluttu kokonaan, vatsani oli mukavan täynnä. Olin seurannut sivusilmälläni, miten osa kuolonklaanilaisista oli käynyt pyörähtämässä jo tyhjentyneellä tuoresaaliskasalla vain todetakseen, että he jäisivät tänä aamuna ilman ruokaa. Minusta oli mukavaa katsella nälkää näkeviä kissoja, kun itse olin saanut vatsani täyteen. Minä en suostunut jäämään saaliitta. Joinain päivinä olin laittanut Kylmäliekin saalistamaan minulle, kun tuoresaaliskasa oli tyhjillään. Hiirenaivoinen veljeni oli tietenkin suostunut, sillä eihän hän voinut väittää minulle vastaan. Pidin siitä, ettei Kylmäliekillä tuntunut olevan omaa tahtoa lainkaan. Hän teki aina kaiken, mitä minä käskin.
Joitakin kuolonklaanilaisia minä inhosin, sillä he eivät totelleet minua. Olin jo luovuttanut vanhimpien sotureiden suhteen, mutta klaanin nuorisoa oli mukava kiusata. Aina, kun joku lakkasi tottelemasta minua, tuli uusi nuori kissa, joka ei uskaltanut olla tottelematta.
Katsahdin oppilaiden pesästä ulos astuvaa Leopardia, joka oli pari päivää aiemmin hyväksytty koeajalle Kuolonklaaniin. Punatähti antoi erakoiden tulla oman mielensä mukaan Kuolonklaanin jäseniksi, enkä ymmärtänyt päällikön logiikkaa. Ei erakoista vain ollut klaanikissoiksi, se oli totuus. Ikäväkseni päällikkö oli luottanut klaanin uuden jäsenen minun vastuulleni. Joutuisin kouluttamaan Leopardista soturin. Olisin pärjännyt ihan hyvin sitäkin vastuuta, en halunnut viettää aikaani epäkuolonklaanilaisten kanssa.
Kun olin istuskellut tarpeeksi kauan yksikseni, päätin lähteä etsimään itselleni seuraa. En nauttinut yksinolosta, sillä se oli tylsää, eikä aika kulunut eteenpäin millään. Kissojen toimien seuraaminenkaan ei ollut mukavaa. Halusin itse tehdä jotakin ja olla muiden seurassa. Ensimmäisenä katseeni osui Pimentovarjoon, joka oli juuri saapunut leiriin, ja erkaantunut muusta partiosta. Soturi asteli kohti olematonta tuoresaaliskasaa vain huomatakseen, ettei saaliita ollut jäljellä. Tassuttelin soturin luokse tyytyväisesti virnuillen.
”Voi, taisitkin jäädä tänään ilman ateriaa. Onneksi joku sentään sai vatsansa täyteen”, naurahdin pahantahtoisesti.
//Pimento?
// 582 sanaa
