Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviillon päivä oli ollut vielä ankeampi kuin tavallisesti: partiointia ja Kaamostassun hyvin raskaat koulutukset. Päivän oli tehnyt huonommaksi aamuinen sade, joka oli pilannut Jääviillon partion. Kaamostassukin vain tuntui niskuroivan, eikä mikään sujunut kuten piti. Soturi oli jättänyt harjoitukset kesken, kun tämä oli kyllästynyt ja ollut vähällä menettää malttinsa. Punaruskea kolli olisi ollut valmis siirtymään vuoteeseensa ja pysymään siellä koko loppupäivän. Hän oli normaalia kärttyisempi. Juuri kun Jääviilto oli suuntaamassa sotureiden pesään, ärsytys vain kasvoi hänen tuntiessaan vatsansa murisevan tyhjyyttään. Ärsyyntyneen soturin häntä piiskasi vauhdilla ilmaa, kun tämä kääntyi ympäri kävelläkseen tuoresaaliskasalle. Aivan yllättäen kuin tyhjästä, kolli kuuli pientä piipitystä lähettyviltään:
”Sinä siellä! Tuo minulle tuo käpy sieltä!” Aluksi Jääviilto oli hämmentynyt, kuka kimitti noin ja kenelle kimittäjä oikein puhui? Mutta kun soturi käänsi päätään vasemmalle, hän erotti kaksi pentua, joista toinen istui vesilätäkön edessä ja toinen vähän matkan päässä hänestä. Kun kolli huomasi raidallisen pennun katsovan häntä uhmakkaasti ja vaatien, raivo leimahti jo valmiiksi pahalla tuleella olevan soturin sisällä. Yrittikö pentu tosiaankin pompotella häntä?!
”Mitä sinä piipität, karvapallo?” kolli onnistui vielä ainakin hetken verran pitämään itsensä kurissa ottaessaan askeleen lähemmäs pentua. Hän vilkaisi silmällään käpälänsä vierellä olevaa käpyä, jonka pentu kaiketi halusi. Soturin ja pennun välissä oli vesilätäkkö, joka oli ilmestynyt siihen aamuisen sateen aikana.
”Niin, että tuo minulle se käpy sieltä”, pentu, jonka Jääviilto oli tunnistanut Henkäysvarjon pennunpennuksi, käski. Jääviilto ei voinut uskoa kuulemaansa, ihanko tosissaan pentu komenteli häntä? Soturin onneksi tämä oli pitänyt itsensä kurissa, sillä kun tämä vilkaisi ympärilleen, hän näki Henkäysvarjon katselevan heidän suuntaansa. Kolli kirosi mielessään ja puri hampaitaan yhteen. Hän halusi tehdä pennulle selväksi, ettei häntä komenneltaisi! Ensimmäinen ajatus oli lyödä käpälällä käpyä niin kovasti, että se kopsahtaisi pikkupennun päähän, mutta Henkäysvarjo tuskin arvostaisi moista. Jääviilto saisi heittää hyvästit haaveelleen päästä varapäälliköksi.
”Tule itse hakemaan, kakara”, Jääviilto tuhahti ja nappasi kävyn hampaisiinsa. Soturi kääntyi ympäri ja lähti lompsimaan pentujen ohi ja kulki aina kaatuneen kuusen taakse. Hänen katseensa käväisi pentujen emossa, Lehtituulessa, joka näytti keskittyvän turkkinsa pesemiseen. Jääviilto jäi malttamattomana odottamaan pentuja kuusen taakse. Raidallinen naaraspentu oppisi pian, ettei tälle soturille kannattanut ryttyillä!
//Virta?
