Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviilto makoili tylsistyneenä hämärän parantajan pesän syrjimmässä nurkassa. Kolli kaulaa särki edelleen, ja hän olikin kuluttanut koko päivän nukkuen. Kollia ei huvittanut katsella, kuinka hyväuskoiset kuolonklaanilaiset hyvästelivät muka niin ihanan ja jalon päällikkönsä, joka oli kuollut urhoollisesti taistellen. Jääviilto tiesi, ettei Punatähden kuolemassa ollut ollut mitään urhoollista. Vanha päällikkö oli varmasti häpeissään Pimeyden Metsässä. Hän oli kuollut omien alaistensa kynsiin, joka oli mitä säälittävin tapa kuolla itse päällikölle.
”Tarvitsetko jotain?” Hehkuaskel kysäisi punaturkkiselta soturilta pesään saavuttuaan. Jääviilto nosti tuiman katseensa sisareensa.
”En ainakaan sinulta”, kolli murahti epäkunnioittavasti ja väläytti mustalle kissalle inhoa täynnä olevan katseen. Hehkuaskel nyökäytti päätään ja jätti soturin rauhaan. Jääviilto inhosi yli kaiken sisartaan, joka oli soturiuden sijasta valinnut parantajan polun. Se tahri heidän sukunsa maineen, sillä parantajat olivat säälittävimpiä kissoja kautta aikojen. Tai oikeastaan ei kaikista säälittävimpiä, sillä vielä säälittävämpiä olivat erakot, kotikisut ja eloklaanilaiset.
Jääviilto murahti itsekseen ja kierähti selälleen sammalvuoteellaan. Hän silmäili pesän tummaa, kivistä kattoa ja mietti tulevaisuutta. Henkäysvarjo hakisi ensi yönä yhdeksän henkeään, ja takuuvarmasti nimittäisi uuden varapäällikön huomenna. Jääviilto oli varma, että viime yön tapahtumien jälkeen hänestä tulisi Kuolonklaanin seuraava varapäällikkö. Hän jos joku oli ansainnut paikan, sillä Jääviilto tiesi, ettei häntä parempaa soturia ollut olemassakaan.
Päivä kului nopeasti, ja Jääviilto poistui parantajan pesästä vasta auringonlaskun jälkeen. Punatähden eloton ruumis lojui yhä nätisti aseteltuna ja puhdistettuna pääaukion keskellä. Sen ympärillä hääri moni kuolonklaanilainen, jotta jättivät hyvästejä kuolleelle päällikölle. Jääviilto oli päättänyt, että hän ei hyvästelisi Punatähteä. Entinen päällikkö ei ansainnut Jääviillon hyvästejä, niin huonosti hän oli hommansa klaanin johdossa hoitanut. Punatähden valtakauden jäljiltä Kuolonklaanin erakkotaustaisten kissojen määrä oli räjähtänyt, ja nyt muut saisivat siivota kuolleen vanhuuden höperön kissan sotkuja. Se sai Jääviillon vihaiseksi.
”Kamalaa”, Kylmäliekin särisevä ääni säikäytti Jääviillon. Kolli kääntyi veljensä puoleen vihaisena. Miten Kylmäliekin kaltainen surkimus olikaan onnistunut hiipimään Jääviillon viereen noin vain huomaamatta?! Kylmäliekki näytti säikähtävän nähdessään hänen veljensä katseen.
”Anteeksi, säikäytinkö sinut?” harmaa kolli kysyi ja luimisti pahoitellen korviaan. Jääviilto tuhahti ja pyöräytti silmiään.
”Älä enää koskaan hiippaile luokseni noin, hiirenaivo”, punaturkkinen soturi murahti ja väläytti pentuetoverilleen hampaitaan, ”ja tämä ei ole kamalaa. Punatähden kuolema on hyvä asia meille. Kuolonklaani saa viimein tarvitsemansa uuden alun.”
Kylmäliekki ei vastannut mitään, vaan harmaa kolli katsoi veljeään epämääräinen ilme kasvoillaan. Sitten kolli käänsi katseensa eteenpäin leirin keskustassa makaavaan kuolleeseen kissaan.
”Hyvä, että sinä olet kunnossa”, Kylmäliekki kuiskasi vielä, mutta Jääviilto ei nähnyt järkeä vastata säälittävän kollin toteamukseen. Jääviilto kyllästyi veljensä seuraan ja lähti pois sanaakaan sanomatta. Punaruskea soturi kävi hakemassa tuoresaaliskasasta hiiren, jota hän siirtyi syömään lähelle leirin uloskäyntiä. Kaulassa olevaa haavaa särki edelleen, ja kolli joutui välttelemään nopeita ja repiviä liikkeitä. Häntä inhotti ajatuskin siitä, miten heikkona hän oli.
Hieman ennen kuuhuippua Henkäysvarjo oli poistunut yksin leiristä suuntana Kivikukkula ja sen alla sijaitseva Kuulampi. Jääviilto oli hyvästellyt klaanin tulevan päällikön, jonka jälkeen soturi itse oli painunut takaisin parantajan pesään. Hetken hän oli harkinnut sotureiden pesässä nukkumista, mutta parantajan pesän rauha oli vienyt voiton. Kerrankin kolli saisi nukkua edes yhden yön ilman, että kukaan kuorsaisi, puhuisi unissaan tai liikehtelisi rauhattomasti jossain lähellä. Ainoita miinuspuolia parantajan pesässä olivat ilmassa leijaileva kitkerä yrttien katku ja Hehkuaskel, joka jatkuvasti esitti olevansa kiinnostunut Jääviillon voinnista. Punaruskea soturi ei hetkeäkään uskonut, että parantajakissa olisi aidosti välittänyt veljestään tai tämän hengestä saatika sitten kenestäkään muustakaan.
Jääviilto oli noussut ylös aikaisin aamulla. Soturi venytteli varovaisesti, jotta hänen haavansa ei aukeaisi venytyksestä. Eilen illalla Pimentovarjo oli saapunut pesään. Jääviilto ei ollut muistanut, että musta soturi olisi haavoittunut niin pahasti taistelussa Punatähteä vastaan, mutta kaiketi väsymys oli saanut hänet sivuuttamaan mustan kissan kunnon.
Hehkuaskel oli jo hereillä, ja parantaja kiiruhti veljensä luokse, kun tämä oli poistumassa pesästä. Jääviilto mulkaisi naarasta vihaisesti, mutta Hehkuaskeleen katse oli lämmin ja anteeksipyytävä.
’Onko hän tosissaan pahoillaan olemassaolostaan?’ Jääviilto mietti mielessään, ’sietäisikin olla.’
”Älä tule tielleni”, soturi tuhahti halveksuen ja nosti leukansa pystyyn.
”Voisin tarkastaa haavasi, ennen kuin lähdet ulos”, parantaja tarjoutui, eikä Jääviilto ollut uskoa korviaan. Kolli naurahti, kuin parantaja olisi kertonut hauskankin vitsin.
”Älä unta näe. Minä olen aivan kunnossa”, kolli tuhahti ja käveli töykeästi Hehkuaskelta tönäisten ulos pesästä. Parantaja näytti luovuttavan nopeasti, sillä Jääviilto ei kuullut hänen askelia perässään.
Sää oli kirkas, mutta kylmä. Aurinko oli jo nousemassa, mutta aukiolla oleskeli paljon kissoja. Kaikesta päätellen he olivat valvoneet yön Punatähden ruumiin yllä. Jääviilto näki, miten klaaninvanhimmat raahasivat elottoman päällikön ruumista parhaillaan ulos leiristä. Jos Jääviillolta olisi kysytty, hänen puolestaan Punatähtikin olisi voitu haudata kauas Kuolonklaanin reviiristä. Hän oli pettänyt klaaninsa, eikä ansainnut moista kunnioitusta, mitä muut hänelle osoittivat.
Jääviilto valpastui, kun hän erotti raidallisen kissan kävelevän esiin kaatuneen kuusen takaa. Henkäysvarjon, tai oikeastaan Henkäystähden, katse oli vakava. Tuore päällikkö silmäili klaanin pääaukiota ja vilkuili vähän väliä klaaninvanhimpien suuntaan, jotka veivät Punatähteä ulos leiristä. Jääviilto köpötteli jännittyneenä harmaan kissan luokse. Hetkeksi kollien katseet kohtasivat, ja Jääviilto asettui toverinsa vierelle.
”No, saitko henkesi? Oletko nyt Henkäystähti?” kolli uteli virnuillen, mutta toista kissaa ei hymyilyttänyt. Raidallisen kollin vaaleansininen katse kääntyi klaanitoveriinsa.
”Kyllä”, kolli vastasi matalalla äänellä ja käänsi katseensa eteenpäin.
”Hienoa”, Jääviilto virnisti tyytyväisenä ja jatkoi nopeasti, ”joko olet valinnut varapäällikkösi?” Jääviilto tuijotti intensiivisesti päällikköä. Tuntui, kuin jokin Henkäystähden olemuksessa olisi muuttunut. Miksi hän oli yhtäkkiä niin vakava?
”Olen. Ilmoitan päätöksestäni, kun klaaninvanhimmat saapuvat hautausreissultaan”, kolli vastasi rauhallisella äänellä ja vilkaisi terävällä katseella Jääviiltoa.
”Olisitko ystävällinen, ja jättäisit minut siksi aikaa rauhaan. On mietittävä tarkkaan, mitä sanon kokouksessa”, kolli tokaisi hieman tylysti. Jääviilto siristi jäisiä silmiään ja luimisti korviaan, oliko Henkäystähti tosissaan?
”Mitä sitä miettimään? Sinähän olet päällikkö, voit sanoa ihan mitä tahdot”, punaturkkinen kolli tuhahti loukkaantuneena. Henkäystähti katsoi kollia nyt niin tuimasti, että Jääviilto loukkaantui ihan oikeasti. Noinko vähän toinen häneen luotti, että oli heti ajamassa häntä pois luotaan?! ’Kerrassaan uskomatonta!’
”Päällikkyys ei ole pelkkää valtaa, Jääviilto. Ilman kuolonklaanilaisten luottamusta, ei voi olla oikea päällikkö”, Henkäystähti vastasi kärkkäästi ja piiskasi hännällään ilmaa. Jääviilto ei ollut samaa mieltä asiasta, eikä hän pelännyt sanoa sitä ääneen:
”Ja pyh! Sinulla on Pimeyden Metsän kissat takanasi! Jos joku ei kunnioita sinua, voit ihan hyvin tappaa hänet. Niin yksinkertaista se on”, Jääviilto pyöritteli silmiään, mutta Henkäystähti ei näyttänyt vakuuttuneelta.
”Minä olen päällikkösi, ja käskin sinua jättämään minut rauhaan”, raidallinen kolli sanoi ja katsoi Jääviiltoa silmiään siristäen.
”Jaahas, näinkö nopeasti sinä unohdit kaiken sen, mitä minä tein sinun vuoksesi!” punaturkkinen soturi sihahti hiljaa niin, etteivät ympärillä olevat kissat kuulisi, ”aivan sama, mennään sitten, jos itse päällikkö komentaa..” Jääviilto poistui paikalta tuohtuneena ja heilutteli ärsyyntyneenä häntäänsä puolelta toiselle.
Kun klaaninvanhimmat olivat saapuneet leiriin, Henkäystähti siirtyi leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle. Raidallisen päällikön katse oli vakava, kun tämä silmäili klaaninsa jäseniä. Jääviilto oli hivuttautunut mahdollisimman lähelle Henkäystähteä, sillä kolli oli aivan varma, että hänestä tulisi varapäällikkö. Tosin olisi ehkä ollut hieman parempi tallustaa uutena varapäällikkönä päällikön luokse niin, että muut saisivat tehdä hänelle tietä, mutta Jääviilto halusi kuulla kaiken tarkasti.
”Kuten tiedätte, hain viime yönä Pimeyden Metsältä yhdeksän henkeäni, jonka myötä minusta tuli virallisesti Kuolonklaanin päällikkö”, kolli aloitti kokouksen rauhallisella äänellä. Sitten Henkäystähti huokaisi ja nosti sinisen katseensa kirkkaansiniselle taivaalle. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja laski taas katseensa kuolonklaanilaisiin.
”Henkien saaminen ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mitä Kuulammella tapahtui. Pimeyden Metsä antoi minulle ennustuksen, jonka mukaan erakon verta kantava kissa tulee tuhoamaan Kuolonklaanin, ellemme ole varuillamme”, Jääviilto näki, miten päällikön karvat nousivat pystyyn. Uutinen oli suorastaan loistava, ja se sai pienen virneen nousemaan soturin kasvoille. Hän yritti kuitenkin peitellä sitä, sillä muut kuolonklaanilaiset eivät näyttäneet yhtä iloisilta uutisen kuullessaan. Puhdasverisille kuolonklaanilaisille esi-isien lähettämä ennustus oli vastaus heidän rukouksiinsa! Jääviilto oli aina tiennyt, että erakkoverisistä koituisi vain ongelmia, ja nyt esi-isätkin olivat huomanneet saman.
”Olen miettinyt asiaa koko aamun, ja kuten varmasti jokainen ymmärtää, ennustus on otettava vakavasti. Tiedän, että ei-puhdasveriset kissat ovat aivan yhtä kuolonklaanilaisia kuin puhdasveriset, mutta joukossamme on ikävä kyllä yksi, johon emme voi luottaa”, päällikkö totesi ja pudisteli onnettomana päätään, ”esi-isät eivät kertoneet minulle, mitä minun olisi tehtävä. En voi edes ajatella erakkoveristen surmaamista tai karkottamista, se olisi aivan liian julmaa, sillä te olette kuolonklaanilaisia siinä missä muutkin.”
’Valetta’, Jääviilto ajatteli, ’he eivät ole kuolonklaanilaisia, ja Henkäysvarjokin tietää sen hyvin.’
”Joudun asettamaan sääntöjä, jotka ikävä kyllä heikentävät erakkoveristen kissojen asemaa klaanissa. Säännöt ovat voimassa niin kauan, kunnes löydämme kissan, josta esi-isät varoittivat meitä. Tästä päivästä eteenpäin ei-puhdasveriset eivät saa poistua leiristä ilman puhdasveristä saattajaa, johtaa partioita tai kouluttaa oppilaita. Sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus. Tahdon, että jokainen kuolonklaanilainen pitää silmänsä ja korvansa auki. On äärimmäisen tärkeää, että löydämme joukossamme lymyävän petturin mahdollisimman nopeasti”, Henkäystähti naukui vakavalla äänellä ja silmäili tarkkaavaisesti kuolonklaanilaisten reaktioita. Päällikkö ei antanut kissoille mahdollisuutta vastata uutiseen, vaan siirtyi heti seuraavaan aiheeseen:
”Olen valinnut Kuolonklaanille uuden varapäällikön, joka on Pimentovarjo.”
Jääviilto oli lauseen alussa valmistautumassa nousemaan ylös, mutta kuullessaan päällikön valinnan, kolli ei voinut uskoa korviaan! Hän käänsi murhaavan katseensa mustaan soturiin, joka käveli rennoin askelin kohti päällikköä. Ellei Jääviilto olisi ollut niin heikossa kunnossa, hän olisi käynyt naaraan kimppuun ja tehnyt kaikille selväksi, kuka oli Kuolonklaanin oikea varapäällikkö! Paikka ei tosiaankaan kuulunut Pimentovarjolle, jonka kumppani oli kaiken lisäksi syntyjään erakko! Miten Henkäystähti oli ikinä voinut valita seuraajakseen niin surkean vaihtoehdon?!”
//Kuka tahansa saa jatkaa
//KP-boosti
