Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Kun Huomenkyyhkyn ruumis oli valahtanut veltoksi ja naaras oli lakannut rimpuilemasta, Jääviilto irrotti otteensa kuningattaren kaulasta. Soturin silmissä roihusi puhdas raivo ja viha kuollutta naaraskissaa kohtaan. Huomenkyyhky oli petturi, jossa ei ollut mitään hyvää. Hän oli tahrannut Jääviillon jalon suvun puhtaan veren erakkoverellään ja nyt punaturkkisen soturin ongelmana oli neljä maassa makaavaa pentua. Kolli toivoi pentujen kuolleen kylmyyteen, mutta toive ei selvästikään ollut toteutunut, sillä joku pennuista alkoi piipittää onnettomasti.
Jääviilto käänsi selkänsä kuolleelle kilpikonnalaikkuiselle naaraalle ja kääntyi pentujen puoleen. Hetken ajan soturi harkitsi tappavansa pennutkin, mutta hän unohti ajatuksen nopeasti. Olisi jo tarpeeksi seliteltävää klaanille, että hän oli surmannut juuri synnyttäneen kuningattaren. Henkäystähti saattaisi vielä ymmärtää sen, mutta neljän pennun tappamista tai yksin ulos jättämistä päällikkö tuskin arvostaisi – vaikka pennut olivatkin puoliksi erakkoverisiä.
Jääviilto päätti kasvattavansa pennuista kunnon kuolonklaanilaisia, eikä Kylmäliekki tai kukaan muukaan pilaisi pentuja, jotka saattoivat hyvinkin olla jo pilalla – olivathan he Huomenkyyhkyn jälkeläisiä. Kolli tunsi kuitenkin valtavaa inhoa pentuja kohtaan heidän kuraverisyytensä vuoksi. Mitään isällistä rakkautta he eivät ikimaailmassa tulisi saamaan Jääviillolta.
Aurinko oli jo nousemassa, kun Jääviilto viimein sai raahattua kaikki neljä pentua Kuolonklaanin leiriin. Hän oli jättänyt Huomenkyyhkyn elottoman ruumiin yksin pakkaseen, sillä sen naaras tosiaankin ansaitsi.
”Älkää siinä toljottako, ottakaa pennut kantoon ja viekää ne pentutarhalle”, Jääviilto ärähti vihaisesti piikkihernetunnelin läheisyydessä seisoville Tattihallalle, Usvakatseelle ja Kaamoskukalle. Kolli itse nappasi Susipennuksi nimettyä pentua niskanahasta kiinni, purren jopa tarpeettoman kovasti.
Vietyään pennut Sulkavirran ja Mäntyviiksen hoiviin, Jääviilto kiiruhti putouksen takana sijaitsevan päällikön pesän luokse. Kun Henkäystähti kutsui hänet sisään, kolli astui hämärään pesään.
”Tulin vain ilmoittamaan, että Huomenkyyhky petti meidät”, Jääviilto sylkäisi sanat suustaan empimättä. Henkäystähti siristi sinisiä silmiään:
”Kertoisitko hieman enemmän?”
”Olin yövartiossa, kun Huomenkyyhky livahti ulos leiristä. Herätin Pikiturkin vartioon ja seurasin sitä kapista epäkuolonklaanilaista aina Eloklaanin rajalle saakka. Siellä hän leperteli Mesitähden kanssa kuin mitkäkin ystävykset! Muka sattumalta, varmasti aivan tahallaan hän synnytti siihen rajalle typerät pentunsa. Minä kuulin, että Huomenkyyhky oli juuri kertomassa Mesitähdelle sotasuunnitelmistani, kun astuin esiin ja estin häntä. Mesitähti säikähti ja lähti häntä koipien välissä karkuun”, Jääviilto valehteli ja pudisteli inhoten päätään. Henkäystähti kuunteli tarkkaavaisesti ja kollia keskeyttämättä.
”Koko paluumatkan ajan hän jauhoi kaikkea aivan sekavaa, että pentujen olisi pitänyt päästä Eloklaaniin. Se erakko oli tapettava tai hän olisi pilannut kaiken”, soturi nosti leukansa pystyyn ylpeänä teostaan. Henkäystähti ei näyttänyt kovinkaan iloiselta, itse asiassa päällikön ilmettä oli lähes mahdoton tulkita. Jääviilto ei välittänyt Henkäystähden mielipiteestä, sillä hän tiesi tehneensä oikein. Huomenkyyhky oli ehdottomasti ansainnut kuolemansa.
”Missä hänen pentunsa ovat?” päällikkö kysyi.
”Ne puoliverisetkö? Ajattelin, että sinä haluat pitää ne ja toin ne leiriin. Siellä ne ovat kuningatarten hoidettavana”, punaturkkinen kolli tuhahti. Henkäystähti nyökkäsi.
”Ne pennut eivät ole puoliverisiä”, päällikön rauhallinen lausahdus sai Jääviillon yllättymään.
”Miten niin eivät ole? Ne ovat Huomenkyyhkyn ja Kylmäliekin pentuja”, soturi tiuskaisi. Henkäystähti nyökytteli päätään:
”Aivan, mutta toisin kuin kaikki luulevat, Huomenkyyhky oli puoleksi kuolonklaanilainen. Kun hain henkeni, Kaaostuho paljasti syrjähyppynsä, jonka seurauksena oli syntynyt Huomenkyyhky.” Jääviilto siristi silmiään, mutta päällikön sanat eivät saaneet hänen vihaansa Huomenkyyhkyä kohtaan laantumaan yhtään. Puoliverinen ei ollut kuolonklaanilainen Jääviillon mielestä. Mutta soturin suhtautuminen pentuihin sen sijaan muuttui, he eivät olleetkaan yhtä toivottomia mitä kolli oli ajatellut. Vain neljäsosa niistä kirppukasoista oli erakon verta ja loput Kuolonklaanin verta.
”Sama se, hän oli joka tapauksessa petturi. Vai aiotko sinä rankaista minua?” Jääviilto katsoi uhkaavasti päällikköään, jonka ilme oli yhä rauhallinen. Henkäystähteä ei näyttänyt hetkauttavan soturinsa kuolema sitten lainkaan tai sitten hän vain oli hyvä peittämään sen. Päällikkö nyökkäsi.
”Jos asia tosiaan on niin, teit aivan oikein. Kuolonklaanissa ei ole tilaa pettureille”, Henkäystähti sanoi vakavalla äänellä. Jääviilto virnisti tyytyväisenä.
”En minä mikään turha soturi ole. Ilman minua koko suunnitelma olisi paljastunut. Pimentovarjo ei tällaiseen pystyisi”, Jääviilto tuhahti tyytyväisenä, vihjaten päällikölle tämän tehneen väärän valinnan varapäällikköä valitessa. Henkäystähti ei vastannut, vaan päällikkö pyysi vain soturia poistumaan pesästä. Jääviilto pyöritteli silmiään päällikön reaktiolle ja poistui pesästä.
Kolli oli painellut suoraa tietä nukkumaan, sillä hän ei ollut nukkunut yöllä silmäystäkään. Jääviilto heräsi vasta aurinkohuipun jälkeen. Pesä oli tyhjillään, jos ei laskettu kahta nukkuvaa soturia, Lehtituulta ja Hämärähallaa. Jääviilto nousi ylös vuoteeltaan, venytteli ja kiiruhti ulos hämärästä pesästä. Aukio oli kirkas, ja päivän aikana oli satanut lisää lunta, joka nyt kimmelteli nätisti auringonvalossa.
Jääviillon katse pysähtyi Kylmäliekkiin, joka nuokkui yksin sotureiden pesän sisäänkäynnin oikealla puolella. Suurikokoinen kollikissa lampsi veljensä luokse häntä pystyssä.
”Nukutko sinä?” kolli tuhahti halveksuen, ja Kylmäliekki säpsähti pois ajatuksistaan. Savunharmaa kolli katsahti pahoitellen veljeään:
”E-en, olin vain ajatuksissani. Huomenkyyhky on kuollut.” Kylmäliekin katse nousi hitaasti aukion keskustassa makaavaan elottomaan kuningattareen, Huomenkyyhkyyn. Soturit olivat siis löytäneet ruumiin reviiriltä ja tuoneet sen leiriin, vaikka Jääviillon mielestä naaraalla ei ollut enää edes kuolleena sijaa Kuolonklaanin leirissä.
”Minä tapoin hänet. Hän oli petturi, joka aikoi paljastaa kaiken Mesitähdelle ja viedä sinun pentusi Eloklaaniin”, Jääviilto valehteli veljelleen. Kylmäliekin katse muuttui yllättyneeksi, kun hän kääntyi veljensä puoleen.
”Ihanko oikeasti?” kolli kysyi. Jääviilto nyökkäsi.
”Hän oli petturi, ei hän ansaitse mitään valvojaisia tai kunnioitusta. Ruumis pitäisi heittää jokeen, jotta se ajautuisi mahdollisimman kauas Kuolonklaanista”, punaturkkinen kolli ärähti.
”Onneksi hän ei ehtinyt viedä pentuja pois. Sinä teit ihan oikein”, Kylmäliekki vakuutteli. Jääviilto nyökytteli päätään tyytyväisesti virnuillen. Sitten hänen katseensa terävöityi ja kolli katsahti veljeään tiukasti.
”Kai sinä ymmärrät, ettet voi kasvattaa niitä pentuja”, Jääviilto murahti, ”pilaisit ne kuitenkin olemalla liian nössö isä. Minä pidän huolen, että pennuista kasvaa kunnon sotureita, eikä sinun ja Huomenkyyhkyn kaltaisia vässyköitä. Voit tietysti tulla aina joskus kanssani katsomaan pentuja, mutta ymmärrät varmasti, ettet voi nähdä heitä yksin, ettet pilaa heitä.”
Kylmäliekki katsoi veljeään hetken epäröiden, mutta sitten hän nyökkäsi.
”Mi-minä lupaan, etten vietä heidän kanssaan paljoa aikaa, jos sinä sanot niin. Olet varmasti ihan oikeassa, sinä olet paljon parempi kasvattaja”, savunharmaa kolli sanoi ja katsoi hennosti hymyillen veljeään.
”Hyvä että tajuat sen itsekin”, Jääviilto tuhahti tyytyväisenä ja nosti leukaansa ylpeänä ylöspäin, ”voin joku kerta esitellä pennut sinulle. Niiden nimet eivät ole kummoiset, mutta en minä jaksa uusiakaan enää keksiä.”
