Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviilto oli raivoissaan ja lopen kyllästynyt elämäänsä. Hän inhosi yli kaiken sitä, että Henkäystähti oli luovuttanut eloklaanilaisten suhteen ja antoi heidän jatkaa elämäänsä noin vain! Jääviillon mielestä ainoa oikea ratkaisu olisi ollut aloittaa uusi sota ja täten tuhota Eloklaani lopullisesti.
Kun he olivat palanneet kotiin, Jääviilto oli alkanut kiinnittämään enemmän huomiota lurjus-veljeensä Kylmäliekkiin. Savunharmaa soturi oli saanut elää rauhassa Kuolonklaanin leirissä, kun hänen upea ja mahtava veljensä – millaisena Jääviilto itseään piti – oli ollut pitämässä kuria Eloklaanin nyhveröille. Kylmäliekki tuntui välttelevän veljensä seuraa ja kolli oli selvästi karkaamassa Jääviillon otteesta, jossa tämä oli ollut syntymästään saakka. Jääviilto ei voinut sietää sitä, hän oli siis alkanut kurittamaan veljeään ihan tosissaan. Kolli piti huolta, ettei Kylmäliekki vahingossakaan luulisi itsestään liikoja tai luulisi, että olisi mitään ilman Jääviiltoa. Sen lisäksi Jääviilto oli pitänyt huolta, että Kylmäliekin jäljellä olevat jälkeläiset pysyivät kurissa. Kettusilmästä ja Susimielestä oli tullut sotureita, mutta siitä huolimatta Jääviilto koki, että hänen tehtävänsä oli pitää kaksikko kurissa. Hän ei halunnut, että kaksikko pilaisi Jääviillon loistokkaan suvun maineen, kuten Kylmäliekki oli jo surkealla luonteellaan onnistunut tekemään.
Tämä kaikki oli pitänyt Jääviillon kiireisenä, eikä hän ollut ehtinyt juurikaan pysähtyä miettimään sitä, miten vihainen hän oli Kuolonklaanin häviöstä Eloklaanissa.
Jääviilto oli nähnyt, kun Kylmäliekki oli poistunut leiristä. Se oli herättänyt heti punaturkkisen soturin mielenkiinnon. Hän nousi ylös ja katsahti seuraansa pyytämättä saapunutta Leppävarjoa, joka puhua pälpätti ilman, että Jääviilto edes keskittyi tämän horinoihin. Soturi ei vaivautunut hyvästelemään tabbykuvioista soturia, vaan sanaakaan sanomatta lähti kävelemään tästä kauemmaksi ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Vartiossa olevat soturit päästivät Jääviillon ulos leiristä, sillä olihan se puhdasverisenä soturina hänen etuoikeutensa.
Jääviilto irvisti inhosta päästyään ulos leiristä. Sää oli kolea ja harmaa, kaiken lisäksi kylmä tuuli vaelteli valtoimenaan metsässä ja iskeytyi vasten soturin kasvoja. Jääviilto erotti veljensä kävelevän ripein askelin kauemmas leiristä ja kolli unohti välittömästi surkean ilman. Hän päätti seurata Kylmäliekkiä siltä varalta, että kolli oli menossa pahantekoon. Punaruskea kolli ei luottanut lainkaan veljeensä tai hänen uskollisuuteensa Kuolonklaanille. Kylmäliekki oli mitä surkein soturi ja häntä oli pidettävä silmällä koko ajan. Harmi vain, ettei Henkäystähti huomannut sitä. Kylmäliekin ei olisi pitänyt saada kulkea vapaasti leirin ulkopuolella, johtaa partioita saatika sitten kouluttaa oppilaita! Ei sellaisen soturin koulutuksesta voinut tulla kuin vieläkin surkeampia sotureita.
Jääviilto oli seurannut Kylmäliekkiä jo tovin. Kolli piti huolen, että hän pysyi riittävän kaukana ja ettei tuuli päässyt viemään hänen hajuaan kohti veljeään. Tosin Kylmäliekki oli niin toivoton tapaus, että tuskin hän edes huomaisi, vaikka Jääviilto seisoisi hänen takanaan tai jos tuuli veisi Jääviillon tuoksun suoraan kollin nenään. Jääviilto kumartui pensaikon juurelle, kun Kylmäliekki pysähtyi. Hetken ajan kolli seisoi aloillaan ja näytti etsivän jotain. Savunharmaan soturin katse nousi taivaalle. Sitten Kylmäliekki jatkoi matkaansa. Jääviilto oli lähdössä kollin perään, kun hän yllättäen kuuli askeleita takaansa. Kolli säpsähti, kun tulija alkoi puhua:
”Mitä oikein kuvittelet tekeväsi? Kenties sinä oletkin se petturi, joka auttoi eloklaanilaisia pakenemaan. Kunnialliset kuolonklaanilaiset eivät hiiviskele tällä tavalla kirkkaan päivänvalon aikaan.”
Jääviilto luimisti inhoten korviaan ja kääntyi uhkaavasti Pimentovarjon puoleen. Kolli joutui päästämään Kylmäliekin menemään, joka sai kollin yhä ärsyyntyneemmäksi. Oliko Pimentovarjo todella niin utelias, että oli mennyt ja vakoillut Jääviiltoa?
”Mitä itse luulet tekeväsi?” kolli ryhtyi vahvalle puolustuskannalle ja väläytti itseään huomattavasti pienemmälle naaraskissalle valkeita hampaitaan. Musta naaras ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, miten uhkaavalta edessään seisova soturi vaikutti. Pimentovarjo siristeli aavistuksen verran silmiään.
”Olin kävelyllä”, Pimentovarjo lausahti ärsyttävän rauhallisesti ja jatkoi sitten, ”mutta sinä et vastannut kysymykseeni.”
”Mitä se sinulle kuuluu mitä minä teen?” Jäviilto murahti, ollen edelleen varsin pöyristynyt ja loukkaantunut siitä, että Pimentovarjo edes kehtasi epäillä häntä petturiksi. Pimentovarjo ei vaikuttanut tyytyvän soturin vastaukseen, eikä Jääviilto tuntunut pääsevän terävillä kysymyksillään ja uhkaavalla olemuksellaan naaraan ihon alle. Varapäällikkö pysyi rauhallisena.
”Kyllä se kuuluu, jos sinä olet pettänyt klaanisi”, musta naaras vastasi ja räpäytti silmiään. Jääviilto naurahti, kuin Pimentovarjo olisi kertonut hauskankin vitsin. Sitten kolli vakavoitui ja katsoi naarasta tuima ilme kasvoillaan.
”Luuletko todella, että minä pettäisin klaanini? Eloklaanilaisten seura taisi viedä sinulta viimeisenkin järjen rippeen!” Jääviilto pyöritteli silmiään turhautuneesti. Hän oli nyt päässyt yli siitä, että oli säikähtänyt paikalle saapunutta Pimentovarjoa, jolloin Jääviilto rentoutui hieman. Hän ei oikeastaan itse edes ymmärtänyt sitä, mutta soturi oli sodan jälkeen alkanut viihtymään varapäällikön seurassa aiempaa paremmin. Pimentovarjo toki oli raivostuttava ja ärsyttävä, mutta oli hän siedettävämpää seuraa kuin esimerkiksi Kylmäliekki.
”Ja jos sinä todella olet noin kiinnostunut minun menemisistäni, niin olin selvittämässä, onko niin rakas veljeni Kylmäliekki klaanipetturi”, Jääviilto lisäsi sarkastisella äänellä, ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään. Hän ei pelännyt sanoa epäilyksiään veljeensä liittyen ääneen. Kenties Pimentovarjo jopa voisi jopa auttaa Jääviiltoa Kylmäliekin tarkkailussa, jos tarve niin vaatisi.
//Pimento?
