Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Tätä päivää Jääviilto oli odottanut siitä lähtien, kun Punatähti oli kuollut. Viimein hänen haavansa oli jo sen verran parantunut, että hän pääsisi pois yrttien katkuisesta, kolkosta parantajan pesästä. Punaturkkinen kolli oli repinyt viimeisetkin hämähäkinseitit irti kaulastaan. Hänen oli itse vaikea nähdä taistelusta tulleita haavoja, mutta Hehkuaskeleen mukaan ne kohdat jäisivät karvattomiksi, mitkä olivat ottaneet eniten osumaa. Kolli kirosi mielessään Punatähden Pimeyden Metsän syvimpään kolkkaan. Päällikkö aiheutti vielä kuolleenakin ongelmia Jääviillolle, mutta Pimeyden Metsälle kiitos siitä, että haavat olivat jo parantuneet.
Onneksi arvet saivat Jääviillon näyttämään vain uskottavammalta soturilta. Harva uskaltaisi ryttyillä hänelle, kun näkisi miten paljon kolli onkaan taistellut. Tyytyvästi virnuillen Jääviilto astui leirin pääaukiolle. Tietenkin tämä itsekeskeinen kolli koki ansaitsevansa vähintäänkin kymmenen kissaa aukiolle riemuitsemaan hänen paluustaan, mutta paikalla ei ollut edes yhtä kissaa. Jääviilto murahti itsekseen, hän oli hyvin pettynyt klaanitovereihinsa. Kolli oli ollut kuitenkin vähällä kuolla puolustaessaan klaania, eikä kukaan arvostanut hänen suurta tekoaan!
Ärtynyt Jääviilto kulki häntä pystyssä leirin pääaukion poikki kohti kaatunutta kuusipuuta. Kollikissan jäänsininen katse kohdistui vaaleanharmaaseen kissaan. Jääviilto tiesi hänen olevan jokin klaanin oppilaista, mutta ei vaivautunut muistelemaan hänen nimeään. Tabbykuvioisen kollin ruskea katse kääntyi välittömästi häntä lähestyvään Jääviiltoon.
”Oi, tervehdys! Tahtoisitko liittyä seuraani?” kissa alkoi puhumaan heti. Jääviilto siristi inhoten silmiään ja katsoi halveksuen nuorta kissaa.
”En ikipäivänä”, punaturkkinen kolli murahti jatkaen matalammalla äänellä, ”sinä olet minun paikallani.” Tabbykuvioinen oppilas katsoi hämmentyneenä Jääviiltoa.
”Ai, olenko? Tämä on todella kiva paikka, enkä ole nähnyt sinua tässä ennen. Me mahdumme tähän kyllä molemmat, jos istut vierelleni”, kolli naukaisi ja viittoi katseellaan Jääviiltoa istumaan. Soturi pudisteli päätään ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs typerää oppilasta.
”Minä en istu hiirenaivoisten oppilaiden kanssa. Ala laputtaa siitä tai revin sinulta korvat päästäsi!” Jääviilto sähisi hampaat irvessä ja niskavillat pystyssä. Oppilas otti varovaisesti askeleen taaksepäin ja katsoi säikähtäneenä hurjistunutta soturia.
”Höh, oletpa sinä tylsä. Lähden sitten etsimään jotain muuta seuraa”, oppilas huokaisi ja pyöräytti silmiään. Tämä käveli Jääviillon ohitse ja jätti soturin rauhaan. Jääviilto kuuli, kuinka kolli mutisi jotain päästyään kauemmaksi punaturkkisesta soturista. ’Hiirenaivo’, Jääviilto ajatteli inhoten ja alkoi pestä turkkiaan.
Sinä iltana Jääviilto oli mennyt aikaisin nukkumaan. Kolli oli levännyt viime päivät hyvin, joten hän heräsi jo paljon ennen auringonnousua. Tyytyväinen virne kasvoillaan punaturkkinen soturi kiiruhti ulos sotureiden pesästä yrittämättäkään kulkea hiljaa. Muutama soturi heräsi kollin kovaääniseen liikkumiseen ja tämä kuuli takaansa vihaisia ärähdyksiä, muttei Jääviilto välittänyt.
Jääviilto pysähtyi pesän ulkopuolelle ja pörhisti karvojaan. Lehtikato oli tosiaankin saapunut, ja yön aikana maan oli peittänyt valkea lumipeite. Jääviilto tassutteli kaatuneen kuusen viertä pitkin sen oksiston luokse, jossa oppilaiden pesä sijaitsi. Hän toivoi, että Virtatassu oli mennyt nukkumaan vasta myöhään illalla, jotta oppilas olisi mahdollisimman väsynyt ja ärtynyt, kun Jääviilto herättäisi hänet.
Kolli työnsi päänsä sisään pesään ja huudahti niin kovaäänisesti, että muutkin oppilaat nostivat päänsä säikähtäneinä pystyyn:
”Virtatassu! Nyt ylös sieltä, me lähdemme harjoituksiin.”
Sitten Jääviilto peruutti ulos pesästä ja jäi odottamaan typerää oppilastaan pesän ulkopuolelle. Tästä alkaisi Virtatassun kidutus, josta Jääviilto nauttisi täysin rinnoin!
//Virta?
