Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviilto katsoi tarkkaavaisesti Kylmäliekin esitystä. Edelleen savunharmaa kolli takelteli sanoissaan, mutta jopa Jääviillon oli myönnettävä, että kolli oli edistynyt edes vähän. Kylmäliekin kaltaiselle kissalle sekin oli valtava saavutus, muttei punaruskea soturi ollut edelleenkään vakuuttunut siitä, että Huomenkyyhky voisi koskaan ottaa Kylmäliekin käskyä tosissaan. Harmaaturkkinen kolli uteli veljeltään, miten hänellä oli mennyt. Kylmäliekki oli selvästi rentoutunut, sillä tämä alkoi kiehnätä veljensä ympärillä kuin mikäkin pikkupentu. Jääviilto viilsi ärsyyntyneenä ilmaa kynsillään aivan Kylmäliekin kuonon edestä. Se sai savunharmaan kollin säikähtämään, ja tuo loikkasi askeleen taaksepäin väistääkseen veljensä terävät kynnet.
”Ei kovin hyvin”, Jääviilto murahti päätään pudistellen, ”mutta kai se olisi voinut mennä huonomminkin.” Kylmäliekin kasvoille levisi pieni hymynkaltainen, kun tuo kuuli Jääviillon lisäyksen. Jääviilto alkoi turhautua veljeensä ja hänen seuraansa, joten punaruskea soturi nousi ylös.
”Minua kyllästyttää. Hatketaan joskus toiste, mutta ihan tosi: lopeta se änkyttäminen. Yrittäisit edes käyttäytyä kuin aito kuolonklaanilainen”, roteva kolli ärähti ja lähti astelemaan kohti leiriä samaa reittiä kuin he olivat aiemmin kulkeneet. Soturi kuuli veljensä askeleet perässään.
”Minä lupaan yrittää”, kolli kuuli veljensä sanovan. Jääviilto tunsi suurta ylpeyttä itsestään, kun hän käytti aikaansa veljensä ojentamiseen. Hän toivoi muiden huomaavan, miten kovasti soturi teki töitä tehdäkseen veljestään edes kohtalaisen kuolonklaanilaisen. Kylmäliekki oli aina ollut sellainen nyhverö, joka ei omannut lainkaan omaa tahtoa. Veli oli melko toivoton tapaus, mutta Jääviilto uskoi, että hänen opastuksellaan Kylmäliekistä saattaisi kuitenkin tulla edes jotain.
Kun veljekset saapuivat piikkihernetunnelille, aurinkohuippuun oli vielä rutkasti aikaa. Jääviilto asteli sisään hämärään tunneliin Kylmäliekin edellä. Jo tunnelissa soturi kuuli puheensorinaa pääaukiolta. Aukiolle päästessään, kolli ei vaivautunut edes vilkaisemaan veljensä suuntaan. Hän jatkoi matkaansa kohti tuoresaaliskasaa, jossa näytti olevan runsaasti saalista. Soturi valikoi mieleisensä tuoresaaliin, jonka hän kiikutti kaatuneen kuusen edustalle. Punaruskea kolli silmäili hetken pääaukiota, ennen kuin aloitti syömisen. Kylmäliekki oli jäänyt yksikseen piikkihernemuurin lähelle, eikä Huomenkyyhkyä – Pimeyden Metsälle kiitos – näkynyt aukiolla. Jääviilto oli yhä epävarma siitä, pystyisikö Kylmäliekki tosiaan karkottamaan kilpikonnakuvioisen naaraan luotaan mikäli tämä päättäisi lähestyä häntä. Soturi kuitenkin uskoi, että Kylmäliekki oli nyt itsekin ymmärtänyt, mikä hänelle oli parasta. Jääviilto oli pelastanut veljensä ja sukunsa tulevaisuuden. Yksikään erakko ei menisi ja pilaisi hänen puhdasta sukuaan.
