Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Harjoitukset Virtatassun kanssa olivat saaneet Jääviillon tuntemaan itsensä kerrassaan loistokissaksi. Hänestä tuntui hyvältä saadessaan kyykyttää nuorta oppilasta miten itse tahtoi. Kollilla oli valta rangaista Virtatassua, jos tämä alkaisi niskuroida. Soturi oli tullut siihen lopputulokseen, ettei Virtatassun mestarina olo ehkä ollutkaan niin kamalaa – ainakaan siis Jääviillolle itselleen. Virtatassulle koulutus tulisi olemaan yhtä painajaista, siitä Jääviilto pitäisi takuulla huolen!
Kolli hidasteli tahallaan, kun Pimentovarjo oli samana päivänä nimennyt hänet mukaan partioon. Kun punaturkkinen kissa saapui partion viimeisenä jäsenenä piikkihernetunnelille, Pimentovarjo alkoi heti aukoa päätään:
“Hopihopi. Painaako mieltäsi vieläkin pettymys siitä, ettei Henkäystähti tehnytkään sinusta varapäällikköä? Minuakin kyllä ärsyttäisi…”
Jääviilto siristi jäisiä silmiään ja väläytti varapäällikölle hampaitaan. Vaikka musta naaras olikin jollain ihmeen keinolla onnistunut pääsemään varapäälliköksi, ei Jääviillolta herunut naaraalle tippaakaan kunnioitusta tai arvostusta.
”Se paikka olisi kuulunut minulle”, Jääviilto sihahti ja työntyi tahallaan partiota johtavan Pimentovarjon edellä ulos leiristä. Jääviiltoa ei kiinnostanut tippaakaan, vaikka hän ohitti partion johtajan. Kolli kuuli muiden partion jäsenten askeleet perässään, ja hän jäikin odottamaan heitä leirin ulkopuolelle.
”Höpsis. Miten sinusta olisi voinut tulla varapäällikkö, kun et edes muista partion sääntöjä? Partion johtajaa ei saa ohittaa”, musta naaras tuhahti kylmällä äänellä ja käveli rauhallisin askelin Jääviillon ohi. Punaturkkinen kolli katsoi vihaisesti Pimentovarjoa. Hetken hän harkitsi hyökkäävänsä takaapäin naaraan kimppuun, mutta nopeasti kolli luopui suunnitelmastaan.
”Etpä se sinäkään mikään hyvä varapäällikkö ole! Minun mielestäni kaltaisesti petturit pitäisi karkottaa – ottaa nyt erakko kumppanikseen!” Jääviilto pyöritteli päätään. Henkäystähti oli tehnyt virhearvion valittuaan Pimentovarjon varapäällikökseen.
”Ellet muista, minä tapoin Turmaloikan hänen paljastuttua petturiksi”, varapäällikkö ei vilkaissutkaan Jääviiltoa puhuessaan. Se sai Jääviillon suuttumaan vain enemmän. Pimentovarjo luuli itsestään liikoja.
”Ei sillä ole mitään merkitystä”, soturi sihahti, ”olet jo pettänyt klaanisi, kun olet saattanut maailmaan kuraverisiä pentuja.”
Partio oli jatkunut aivan yhtä kireässä ilmapiirissä kuin se oli alkanutkin. Jääviillolle oli tullut partion aikana selväksi, että hän inhosi Pimentovarjoa yli kaiken. Jos sopiva tilaisuus tulisi, hän takuuvarmasti tappaisi mustan naaraan jollain hyvällä verukkeella. Soturi oli varma, että Pimentovarjo oli hänen ainoa esteensä matkallaan kohti varapäällikkyyttä.
Oli kulunut jo neljäsosakuu siitä, kun Jääviilto oli ollut maailman surkeimmassa partiossa typerän Pimentovarjon kanssa. Soturin päivät olivat kuluneet lähinnä Virtatassua ärsyttäessä ja häntä kouluttaessa. Jääviilto ei ollut nähnyt tarpeena pitää oppilaalleen reviirikierrosta tai opettaa häntä saalistamaan. Ensin Virtatassu pitäisi opettaa taistelemaan, sillä naaras oli siinä kertakaikkisen surkea – se toki saattoi johtua myös siitä, ettei Jääviilto ollut opettanut naaraalle mitään. Joka harjoituksissa soturi vain käski oppilaansa hyökätä, eikä Virtatassulla ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää. Kyllä oppilas oli hitusen kehittynyt neljäsosakuun aikana, mutta paljon parannettavaa vielä oli.
Jääviilto oli parhaillaan yövartiossa, kun hän näki Huomenkyyhkyn astelevan ulos pentutarhalta. Soturi siirtyi kaatuneen kuusen taakse piiloon niin, ettei laikukas naaraskissa nähnyt häntä. Hiirenaivoinen Kylmäliekki oli kuin olikin langennut petollisen naaraan pauloihin ja nyt Huomenkyyhky odotti savunharmaalle kollille pentuja! Kun Jääviilto oli kuullut asiasta, hän oli ollut raivoissaan. Soturi oli ollut vähällä hyökätä veljensä kimppuun. Mutta kun Jääviilto oli kuullut, että Huomenkyyhky halusi itsekkäästi kieltää pennuiltaan isänsä puolen suvun, soturi oli suuttunut entisestään. Hän oli vannonut tappavansa valkokirjokilpikonnakuvioisen naaraan, jos tämä jatkaisi tiukkaa linjaansa. Erakolla ei ollut mitään oikeutta jaella käskyjä puhdasverisille kuolonklaanilaisille. Jääviilto pitäisi huolen, ettei Kylmäliekin pennuista tulisi samanlaisia raukkaparkoja mitä heidän vanhempansa olivat.
Soturi ravisteli päätään työntääkseen ajatukset sivummalle. Hänen kasvoilleen piirtyi virnistys, kun Huomenkyyhky livahti isoine mahoineen ulos leiristä. Jääviilto kiiruhti sotureiden pesään ja herätti pesän sisäänkäynnin lähellä nukkuvan Pikiturkin. Tummanharmaa naaras katsahti väsyneenä ja ärsyyntyneenä soturia, joka oli hänet herättänyt.
”Ylös siitä, saat ottaa paikkani vartiossa. Huomenkyyhky livahti juuri yksin ja ilman lupaa ulos leiristä”, Jääviilto sihahti. Se sai tumman naaraskissan virkistymään, väsymys oli hävinnyt hetkessä tämän kasvoilta. Jääviilto palasi aukiolle ja odotti Pikiturkin saapuvan hänen perässään. Kun naaras oli astunut ulos sotureiden pesästä, Jääviilto lähti Huomenkyyhkyn perään.
Kerrankin Jääviilto sai kiittää hyvää hajuaistiaan. Lumisade oli alkanut ja hajujäljen seuraaminen muuttui haastavammaksi, kun hitaasti eteenpäin vaappuva Huomenkyyhky oli jo kadonnut näkyvistä. Soturi lähti seuraamaan kuningattaren jälkiä, jotka johtivat kohti Eloklaanin reviiriä.
Kun Jääviilto viimein saavutti Huomenkyyhkyn, naaras oli kellahtanut makaamaan Eloklaanin rajan tuntumaan. Kuin kutsusta, paikalle oli pöllähtänyt itse Eloklaanin päällikkö. Jääviilto pysytteli hiljaa hyvän välimatkan päässä ja piiloutui suuren kiven taakse. Hän oli liian kaukana kuullakseen Huomenkyyhkyn ja Mesitähden välistä keskustelua, mutta aivan selvästi erakkoverinen Huomenkyyhky oli pettämässä klaaniaan!
Olivatko pennut sittenkin Mesitähden, oliko koko tapaaminen ennalta sovittu? Jääviilto joutui tekemään kovasti töitä hillitäkseen halunsa hyökätä kaksikon kimppuun. Yllättäen Huomenkyyhky alkoi synnyttää, ja yksitellen neljä pentua putkahti maailmaan. Siinä vaiheessa Huomenkyyhky ja Mesitähti näyttivät todella läheisiltä, jopa huolestuttavan läheisiltä.. Se sai Jääviillon vatsan myllertämään. ’Oksettavaa!’ soturi ajatteli inhoten.
Lumisade oli muuttunut räntäsateeksi, ja Jääviilto lähti hiippailemaan pimeässä kohti Huomenkyyhkyä, Mesitähteä ja vastasyntyneitä pentuja. Mesitähden kasvoilla oli ilme, jota Jääviilto ei osannut tulkita. Kolli näytti olevan iloinen ja tämän kasvoilla oli leveä hymy, mutta siinä oli ihan varmasti myös jotain muuta. Kumpikaan kissoista ei huomannut heitä matalana lähestyvää Jääviiltoa. Välimatkaa kissojen välillä oli nyt nelisen ketunmittaa, ja Jääviilto alkoi kuulla kaksikon puheita. Jääviilto kuuli, että Huomenkyyhky oli valinnut pennuille nimet ja nyt naaras tarjosi Mesitähdelle mahdollisuutta nimetä viimeisen pennun!
”Voi, se olisi suuri kunnia. Minun ehdotukseni on Susipentu. Vaikka pentu onkin pieni, hän ansaitsee voimakkaan nimen. Toivon mukaan vahva nimi takaa pennulle hänen ansaitsemansa hyvän tulevaisuuden”, Mesitähti lausui rauhallisella äänellä. Siinä vaiheessa Jääviillolle riitti! Soturi nousi ylös ja käveli karvat pystyssä, vihainen ilme kasvoillaan kahden kissan ja pentujen luokse. Molemmat täysikasvuiset kissat näyttivät yllättyneiltä nähdessään Jääviillon lampsivan paikalle.
”Mitä täällä tapahtuu?” soturi sihisi hampaidensa välistä ja katsoi murhanhimoisesti vuorotellen molempia kissoja. Mesitähti otti askeleen taaksepäin, mutta tämän kasvoilla oli inhottavan rauhallinen ilme.
”Olin kävelyllä, kun huomasin klaanitoverisi synnyttävän. Olen pahoillani, että ylitin klaanien välisen rajan, mutta en voinut jättää synnyttävää kissaa yksin”, Mesitähti lausui rauhallisella äänellä ja kohtasi Jääviillon katseen.
”Valetta!” soturi sihahti ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs valkoturkkista päällikköä, ”minä en usko sanaakaan.” Mesitähti käveli taaksepäin paeten Jääviiltoa Eloklaanin reviirin puolelle. Ylitettyään rajan, päällikkö pysähtyi.
”Se on täysin totta. Olen äärimmäisen pahoillani, että näin pääsi käymään. Kuolonklaanilla ei ole syytä epäillä Eloklaania mistään, halusin vain auttaa klaaninne jäsentä kiperässä paikassa. Voin tulla kertomaan asiasta Punatähdelle, mikäli tahdotte. Minulla ei ole mitään salattavaa”, Mesitähden ääni oli edelleen rauhallinen, eikä tämä irrottanut katsettaan Jääviillon jäisistä silmistä.
”Pyh, sitten joudut matkustamaan Pimeyden Metsään”, Jääviilto tiuskaisi, ”Punatähti on kuollut.” Eloklaanin päällikön kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, joka vaihtui pian pahoittelevaan.
”Anteeksi, en tiennyt. Eloklaani ottaa osaa päällikkönne poismenoon. Oletan, että Henkäysvarjo on ottanut paikkansa Kuolonklaanin päällikkönä. Jos tahdotte, voin kertoa tapahtuneesta hänelle”, Mesitähti korjasi aiemman lauseensa. Jääviilto pudisteli päätään.
”Sinä et astu jalallasikaan enää Kuolonklaanin reviirille! Minä kerron tästä Henkäystähdelle ja voit olla varma, että seuraavalla kerralla viillän kurkkusi auki! Ala painua!” Jääviilto murisi vihaisena ja otti taas uhkaavasti askeleen lähemmäs rajaa. Mesitähti vilkaisi nopeasti maassa pentujensa kanssa makaavaa Huomenkyyhkyä, mutta päällikkö nyökkäsi:
”Lupaan, ettei tämä toistu. Olen pahoillani tapahtuneesta.” Mesitähti lähti peruuttamaan kauemmas rajasta ja vasta muutaman askeleen jälkeen hän uskalsi kääntää selkänsä Jääviillolle. Kun Eloklaanin päällikkö oli kadonnut näkyvistä, Jääviilto käänsi raivoisan katseensa Huomenkyyhkyyn. Väsynyt naaras nosti päänsä ylös ja katsoi Jääviiltoa silmiin.
”Tiesin sinun olevan erakko, mutta että vielä klaanipetturi! Nouse ylös siitä”, Jääviilto sihisi hampaidensa välistä. Väsynyt kuningatar nousi ylös ja kaksikko lähti kantamaan pentuja kohti leiriä. Koska molemmat saivat kerrallaan kannettua vain yhtä pentua, he joutuivat viemään aina yhdet pennut jonkin matkan päähän ja palata sitten hakemaan jäljelle jääneet kaksi pentua. Matka kohti leiriä taittui hitaasti hiljaisuuden vallitessa.
Jääviillon mielessä myrskysi. Aina vilkaistessaankin Huomenkyyhkyyn päin, hän tunsi suunnatonta raivoa ja inhoa naarasta kohtaan. Kolli oli varma, että ellei Huomenkyyhky olisi alkanut synnyttämään, hän olisi kertonut kaiken Kujakissayhteisöstä ja Kuolonklaanin suunnitelmista Mesitähdelle.
Kun kaksikko oli ohittanut Hehkulammen ja he olivat viemässä taas kahta pentua eteenpäin, jokin Jääviillon päässä napsahti. Huomenkyyhky oli juuri tarttumassa Susipennuksi nimetyn pennun niskasta kiinni, kun Jääviilto syöksyi kynnet ojossa tätä kohti.
”Petturi!” soturi sihisi vihaisena ja kaksikko alkoi pyöriä loskaisessa maassa. Jääviilto sai nopeasti otteen Huomenkyyhkyn kaulasta ja kolli painoi naaraan maata vasten.
”Sinä et ansaitse elää”, kolli murisi pitäessään tiukasti hampaillaan kiinni Huomenkyyhkyn kaulasta. Hän kuuli pentujen vikinän lakkaavan. Kaiketi pikkuiset olivat vaipuneet uneen tai sitten kylmä ilma oli tappanut heidät.
//Huomen?
