Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Siitä, kun Jääviilto oli kohdannut Kuolonklaanin reviirillä eloklaanilaisen ja tappanut hänet, oli kulunut jo pari päivää. Kuten kolli oli arvellut, ei Henkäystähti ollut pahastunut soturin toiminnasta; päinvastoin. Mitä useampi eloklaanilainen saataisiin tapettua, sen parempi Kuolonklaanille. Jääviilto istui pääaukion keskustassa ja katseli leirin menoja, jotka olivat kieltämättä tähän aikaan päivästä melko olemattomat. Auringonnousun hetki oli käsillä ja partiot olivat juuri lähteneet matkaan. Jääviilto oli herännyt aivan liian aikaisin, kun nukkuminen pesässä oli käynyt mahdottomaksi Leppävarjon puhuessa unissaan. Punaturkkinen soturi oli raivonnut pää punaisena klaanitoverilleen, joka oli sitten aina hetkeksi hiljentynyt, kunnes puhe oli taas alkanut. Jääviilto oli pian tajunnut väsymyksen siirtyneen sivuun, joten kolli oli suosiolla noussut ylös. Koska Pimentovarjo ei ollut laittanut soturia yhteenkään partioon, oli Jääviillolla rutkasti luppoaikaa. Hän veisi Virtatassun harjoituksiin vasta aurinkohuipun jälkeen.
Siispä kolli päätti kuluttaa aikaansa käymällä pienellä vierailulla pentutarhalla. Hän oli tavannut epäsäännöllisen säännöllisesti Kylmäliekin ja Huomenkyyhkyn pentuja, koska Jääviilto halusi varmistaa, ettei pennuista tulisi yhtä hiirenaivoisia kuin vanhemmistaan. Punaruskea soturi yritti opettaa veljensä jälkikasvulle hänelle itselleen tärkeitä arvoja, eli muun muassa sitä, että vain puhdasveriset voivat olla aitoja sotureita, mutta näillä pennuilla olisi mahdollisuus olla edes kohtalaisia, koska heissä virtasi vain vähän huonoa, eli ei Kuolonklaanin verta. Kun Huomenkyyhky oli paljastunut Kaaostuhon pennuksi, Jääviilto oli nähnyt hänen jälkeläisissään edes vähän potentiaalia. Kenties pennuista voisikin tulla jonkinlaisia sotureita – ei varmastikaan hyviä, mutta huono soturikin oli parempi kuin ei soturi ollenkaan.
Jääviilto tallusteli raskain askelin sisään hämärään, maidontuoksuiseen pentutarhaan. Soturin jäänsiniset silmät etsivät täyteen ahdatusta pesästä neljää tuttua karvamyttyä, jotka löytyivätkin Mäntyviiksen viereiseltä vuoteelta läheltä pesän sisäänkäyntiä. Pennuista ainoastaan Kettupentu oli hereillä, ja naaraspentu nosti nopeasti päänsä pystyyn kuullessaan setänsä lähestyvän. Jääviilto päätti antaa muiden pentujen nukkua, sillä yhden kanssa oleminen oli paljon helpompaa – ja siedettävämpää – kuin neljän. Oranssiturkkinen Kettupentu nousi nopeasti ylös sammalvuoteeltaan, ja Jääviillon mielestä pennun toiminta oli aivan liian kovaäänistä; hän herättäisi tuolla menolla pentuetoverinsa!
”Ole hiljaa, kakara! Jos herätät muut, upotan sinut lampeen”, Jääviilto uhkaili kuiskaten. Soturin kasvoilla oli äreä ilme. Hän inhosi näitä pentuja yli kaiken, mutta samalla koki velvollisuudekseen yrittää tehdä niistä edes jotain muuta kuin nössöjä pelkureita..
”Ala tulla, minä vien sinut ulos tästä karmeasta pesästä”, soturi murahti ennen kuin pentu ennätti sanoa mitään, ”jos olet kunnolla, saatan jopa näyttää sinulle jonkin taisteluliikkeen. Sinun kaltaistesi on aloitettava harjoitukset jo pentuna, sillä muuten sinusta ei tule yhtään mitään..”
//Kettu?
