Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
//TAISTELUTARINA
Jääviilto oli silminnähden pettynyt, kun valkea naaras olikin selvinnyt hänen höykytyksestään hengissä. Juuri viime hetkellä paikalle oli saapunut arpiturkkinen ruskea kolli, joka ei klaanitoverinsa tavoin ollut mikään mitätön taistelija. Jääviilto ei kuitenkaan pelännyt haasteita, joten hän alkoi empimättä taistella kookkaan eloklaanilaissoturin kanssa. Raivo leimahti entistä suurempiin liekkeihin Jääviillon sisällä, kun viholliskissan onnistui iskeä kyntensä vasten soturin kasvoja.
Viiltävä kipu tuntui läpäisevän koko kehon, ja punaturkkinen kolli lysähti maahan kovan iskun voimasta. Se olisi antanut viholliselle rutkasti aikaa saada lopullinen ote Jääviillosta, mutta jostain syystä kolli ei tehnyt sitä. Jääviillon kasvoja kuumotti ja kirveli. Isku oli saanut soturin lamaantumaan.
Kun kuolonklaanilainen pääsi aivan pienen hetken kuluttua ylös, ei tabbykuvioista soturia näkynyt enää missään.
”Minne sinä menit?! Kyllä minä sinut löydän!” punaturkkinen soturi rääkyi raivoissaan siitä, että vihollinen oli sillä tavalla satuttanut häntä ja liuennut paikalta. Se sai Jääviillon näyttämään surkimukselta, vaikka tuskin kovin moni oli kiinnittänyt tilanteeseen erityistä huomiota.
Soturi pihisi ja tärisi raivosta. Hänen jäänsinisissä silmissä loimusi raivo, kun hän silmäili suutuspäissään taistelutannerta. Kollin viha oli tällä kertaa kohdistettu erityisesti näihin kapisiin eloklaanilaisiin, jotka kuvittelivat olevansa jumalista seuraavia. Jääviilto vannoi mielessään tappavansa joka ikisen eloklaanilaisen! Vaikka soturin kasvoja edelleen särki, hän syöksyi raivosta ulvoen taistelun sekaan. Kollin ensimmäiseksi uhriksi valikoitui täysin sattumanvaraisesti kissa, joka taisteli parhaillaan Roihumarjaa vastaan. Tummanharmaa naaras oli ollut painettuna veriseen hankeen ennen kuin Jääviilto pelasti hänet. Ei soturi tehnyt sitä hyvää hyvyyttään klaanitoverinsa vuoksi, vaan täysin itsekkäistä syistä; hän halusi taistella ja tappaa. Kun valkea, laikukas naaraskissa yritti paeta Jääviillolta, se sai soturin entistä tuohtuneemmaksi.
”Ei ole kohteliasta kääntää selkää toiselle noin!” Jääviilto mylvi ja loikkasi kynnet ojossa kohti pakenevaa soturia. Jääviilto nautti joka hetkestä, kun hän pudottautui itseään pienemmän, pakenevan naaraan kimppuun ja tämä lyyhistyi maahan kuolonklaanilaisen painon alta. Jääviilto upotti hampaansa kissan niskaan ja alkoi retuuttaa vihollistaan.
Sitä Jääviilto inhosi, että eloklaanilaiset olivat aina auttamassa toisiaan; taas kerran joku tuli estämään Jääviillon suunnitelmat iskeytymällä vasten suurikokoisen kollin kylkeä. Hyökkääjä oli niin pienikokoinen ja voimaton, ettei hyökkäyksen voima saanut Jääviiltoa kuin vain horjahtamaan. Kolli piti tiukasti otteensa kilpikonnalaikukkaan kissan niskassa ja mulkaisi kimppuunsa hyökännyttä kissaa. Raivoisa Jääviilto tiukensi otettaan vihollisen niskasta ja nosti tämän ilmaan. Hän heilautti voimakkaasti päätään niin, että valkoturkkinen soturi lennähti klaanitoverinsa päälle. Kissat parahtivat yhteen ääneen ja Jääviilto jätti heidät taakseen, lähtien etsimään uusia vastustajia.
Soturi yritti löytää rauhaista paikkaa, jossa kukaan ei tulisi häiritsemään häntä. Kolli silmäili aukiota murhanhimoinen ilme kasvoillaan. Lumi oli värjäytynyt verestä punaiseksi ja siellä täällä maassa oli paksuja karvatukkoja. Soturi oli erottavinaan myös muutaman ruumiin – tai saattoivathan he olla eläviäkin kissoja, jotka vain lepäsivät kesken rankan taistelun. Jääviilto ei löytänyt leirin laitamilta sopivia vastustajia, joten hän katsoi parhaakseen syöksyä taas kissajoukkoon ja valita sattumanvaraisesti vain jonkun kissan vastustajakseen.
