Jääviilto

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli astellut Pimentovarjon ja Henkäystähden perässä vesiputouksen takana sijaitsevaan päällikön pesään. Vesiputouksen pauhu häiritsi Jääviillon ajatuksia, kun Henkäystähti vaati heitä kertomaan, mitä kaksikko oli saanut selville. Kolli ei ehtinyt saada ajatuksiaan kokoon, kun Pimentovarjo otti röyhkeästi puheenvuoron itselleen.
“Leppävarjo on etsimämme petturi”, musta naaras naukui äänellä, joka olisi voinut saada Jääviillonkin uskomaan, että varapäällikkö puhui totta. Henkäystähti siristi epäilevästi silmiään.
“Onko tämä oletus vai onko teillä jotain todisteitakin?” raidallinen kolli kysyi ja paransi asentoaan. Nyt Jääviilto oli valppaana, jotta ehtisi puhumaan ennen varapäällikköä.
“Tietenkin meillä on todisteita. Leppävarjo käytännössä paljasti minulle kaiken, kun tuli puhuneeksi ohi suunsa”, punaturkkinen soturi virnisti tyytyväisesti. Henkäystähti vilkaisi Pimentovarjoa.
“Kukaan muu epäillystä ei ole antanut mitään syytä epäillä itseään”, musta naaras totesi kylmällä äänellä ja nyökkäsi hitaasti päätään. Päällikkö vaikutti edelleen epäilevän kaksikon sanoja.
“Etkö usko, että puhumme totta?” Jääviilto alkoi ärsyyntyä, kun päällikkö pysyi tovin hiljaa.
“En ole sanonut niin”, kolli lausahti tylysti, “en suoraan sanottuna ole yllättynyt. Leppävarjo on aina tuntunut olevan riski Kuolonklaanille. Hän saa maksaa virheestään.”
Jääviillon kasvoille hiipi tyytyväinen virne. Suunnitelma oli onnistumassa, hän oli askeleen lähempänä asemaansa Kuolonklaanin tulevana päällikkönä.
“Aiotko siis teloittaa hänet?” punaturkkinen soturi kiiruhti asioiden edelle. Henkäystähti loi terävän, varoittavan katseen soturiin.
“Se ei taida tässä vaiheessa kuulua teille mitenkään”, vaaleanharmaa kolli naukui omahyväisesti. Jääviilto tuhahti ja pyöräytti silmiään.
“Ei sitten, kunhan vain kysyin”, punaturkki murahti ja nousi ylös, “tämä taisi olla meidän osaltamme tässä?”
Henkäystähti nyökkäsi.
“Menkää pois ja pitäkää suunne kiinni asiasta. Minä hoitelen kyllä Leppävarjon”, raidallinen päällikkö sanoi ja hoputti kaksikon ulos pesästään.
Jääviilto poistui pesästä Pimentovarjon edellä. Hän kääntyi mustaturkkisen naaraan puoleen virnistäen.
“Ei kestä kiittää. Minä taisin juuri pelastaa sinut ja perheesi”, kolli virnuili tyytyväisenä. Pimentovarjo katsahti klaanitoveriinsa välinpitämättömästi, eikä vaivautunut vastaamaan mitään.
“Kai sinä tämän kunniaksi jaat kanssani aamupalan?” Jääviillon esittämä kysymys yllätti kollin itsensäkin. Kuten tavallisestikaan, ei hän nytkään ajatellut mitä päästi ulos suustaan. Pimentovarjo siristi harmahtavia silmiään epäluuloisen oloisena.
“Jos välttämättä tahdot. Olepa reipas ja hae meille jotain purtavaa, Jääviilto”, musta naaras naukui kuin millekin oppilaalle. Jääviilto murahteli jotain itsekseen, mutta tuntemattomasta syystä taipui naaraskissan tahtoon. Kun Pimentovarjo jäi kaatuneen kuusipuun liepeille, Jääviilto lähti kävelemään leirin toisella laidalla sijaitsevan tuoresaaliskasan luokse.

Kun hämärä laskeutui metsän ylle, Henkäystähti kutsui koko klaanin koolle leirin pääaukiolle. Jääviilto tunsi lihaksensa jännittyvän. Tämän täytyi olla se hetki, kun Leppävarjo saisi rangaistuksensa – joka eittämättä olisi kuolemanrangaistus. Punaturkkinen soturi oli niin innoissaan, ettei voinut olla peittämättä sitä. Hänen kasvoillaan komeili tyytyväinen virne ja soturi myhäili itsekseen iloaan. Hän otti paikan läheltä Pimentovarjoa, joka vaikutti yhtä kylmältä ja tunteettomalta kuin aina.
“No, eikö sinua jännitä?” Jääviilto kysyi Musta naaras käänsi katseensa ikätoveriinsa.
“Miksi jännittäisi?” hän kysyi kylmällä äänellä.
“Suunnitelmamme loppu lähenee kovaa vauhtia. Pian Henkäystähti tekee meistä sankareita ja kaikki tajuavat, miten arvokkaita olemme”, kolli myhäili tyytyväisenä. Pimentovarjo ei edes vilkaissut soturia, naaras tuijotti vain ilmeettömänä leirin keskustassa seisovaa päällikköä. Varapäällikkö ei ehtinyt vastata mitään, kun Henkäystähti aloitti kokouksen.
“Tuskin kovinkaan moni teistä on unohtanut sitä, että riveissämme elelee tyytyväisenä petturi, joka tuhosi suunnitelmamme ja vapautti eloklaanilaiset panttivankimme. On ilo ja kunnia kertoa, että olen viimein saanut petturin kiinni. Kuten olen sanonut: jos käännyt klaaniasi vastaan, vastaat siitä hengelläsi”, harmaaraidallinen kolli naukui äänellä, joka takuulla säikäytti arimmat pelkurikissat. Päällikkö oli useaan otteeseen todistanut, ettei häntä ja Kuolonklaania vastaan kannattanut kääntyä. Jääviilto odotti, että kolli kertoisi hänen ja Pimentovarjon osallisuudesta petturin löytymiseen, mutta turhaan. Päällikkö piti kunnian asiasta täysin itsellään.
“Leppävarjo”, päällikkö lausui kylmällä äänellä ja käänsi katseensa harmaaseen kolliin, joka seisoi tyttäriensä vierellä kissajoukon keskellä. Kuolonklaanilaisten joukosta alkoi välittömästi kuulua vihan säestämiä murahduksia ja epäuskoisia naukaisuja.
“Sinä olet tuomittu kuolemaan petturuutesi johdosta”, päällikön ääni oli tunteeton, Henkäystähti ei näyttänyt välittävän lainkaan Leppävarjosta. Soturi oli kollille vain yksi nimi muiden joukossa.
Jääviilto katsoi tyytyväisenä, miten Leppävarjo suorastaan säikähti päällikön hänelle antamaa huomiota. Kolli katsoi hämillään klaanitovereitaan.
“Ei, ei, tässä on käynyt väärinkäsitys! Enhän minä ole petturi!” harmaaturkkinen kolli naukui, mutta Henkäystähteen se ei tehonnut. Jääviilto ei tuntenut edes pientä pistoa sydämessään, kun hän parhaillaan oli ajamassa kenties syytöntä kollia kuolemaan. Mutta kolli oli valmis tekemään sen oman kunniansa vuoksi. Hän ei välittänyt yksittäisistä kissoista ja heidän hengistään. Jokainen kuoli joskus, yksi kissa oli vain yksi kissa, ei Leppävarjon hengellä ollut mitään väliä klaanille saati Jääviillolle.
Henkäystähti vaati Leppävarjoa tulemaan hänen luokseen. Viimeiseen asti kollisoturi yritti välttyä siltä, minkä tiesi olevan edessään – mutta turhaan, sillä Henkäystähti ei olisi antamassa soturille mahdollisuutta elämään. Klaani oli yllättävän hiljaa, kukaan ei uskaltanut asettua Henkäystähden päätöstä vastaan.
“Ole kiltti, älä tee tätä. Minä vannon kautta Pimeyden Metsän, että olen syytön!” Leppävarjo naukui ääni väristen, kun hän oli päässyt Henkäystähden eteen. Päällikön katse oli kylmä, hän ei ottanut soturin sanoja kuuleviin korviinsa. Päällikkö katsoi vielä hetken harmaata soturia, ennen kuin räpäytti silmiään.
“Jätä selitykset esi-isillemme”, kolli naukaisi ja teki nopean syöksyn kohti Leppävarjoa. Soturi anoi päällikköä lopettamaan, mutta turhaan. Henkäystähti ei tunnetusti ollut kissa, joka antaisi vihollisilleen armoa.
Tässä vaiheessa Jääviilto havahtui siihen, että Henkäystähti oli jättänyt hänet täysin kunniatta. Päällikkö oli ottanut kaiken kunnian petturin kiinnisaamisesta itselleen.
“Hän ei antanut meille kunniaamme!” punaturkkinen kolli sähähti vierellään seisovalle Pimentovarjolle. Kolli huomasi, miten varapäällikkö vilkaisi häntä, muttei kääntänyt katsettaan soturiin.
“Se ei tullut yllätyksenä”, musta naaras tokaisi kylmästi, kuin olisi tiennyt näin käyvän.
“Hyväksytkö sen noin vain?” Jääviilto sihahti. Pimentovarjo huiskautti hännällään Jääviillon kylkeä.
“Ole hiljempaa. Mitäpä me tässä voisimme tehdä? Emme mitään”, varapäällikkö vastasi hiljaa kuiskaten. Jääviilto ei halunnut antaa asian olla, mutta kenties Pimentovarjo oli oikeassa. Jääviilto vannoi kuitenkin mielessään, että kostaisi tämän Henkäystähdelle vielä ja ottaisi kunniansa vaikka väkisin!
Jääviillon jäänsininen katse kääntyi takaisin päällikköön ja Leppävarjoon. Teloitettu soturi oli lakannut liikkumasta ja siirtynyt esi-isien metsästysmaille. Kolli makasi liikkumattomana Henkäystähden jalkojen juuressa silmät ammollaan. Päällikkö tönäisi kollia käpälällään kerran lapaan, kunnes käänsi sille selkänsä.
“Sähkötuho, Lehtituuli ja Lammikkoloikka: viekää petturin ruumis klaanin rajan ulkopuolelle. Me emme hautaa pettureita klaanimme rajojen sisäpuolelle”, Henkäystähti murahti käskyn kolmelle lähellään seisovalle soturille. Kolmikko alkoi toimia välittömästi. Edes Leppävarjon pennut eivät saaneet mahdollisuutta hyvästellä isäänsä, mutta Jääviillosta se oli vain oikein. Leppävarjo oli ollut surkea soturi, vaikkei ehkä petturi oikeasti ollutkaan.
Ilmapiiri pääaukiolla oli melko kireä, ja niin oli Jääviillon mielikin. Hän tuijotti murhanhimoisesti päällikköä, joka käveli kissajoukon ohi kaatuneen kuusipuun taakse.

Seuraavat päivät kuluivat Jääviillon äksyillessä muille. Häntä suututti se, miten töykeästi Henkäystähti oli jättänyt Jääviillon kunniatta. Ainoa kissa, jolle soturi oli kyennyt puhumaan tiuskimatta yhtä pahasti, oli ollut Pimentovarjo. Tokikaan musta naaraskissa ei ollut jäänyt ilman teräviä huomautuksia ja haukkuja, mutta ne eivät olleet olleet yhtä merkittäviä kuin muiden saamat haukut. Kesken partion Jääviilto saattoi alkaa haukkumaan klaanitovereitaan mitättömistä syistä, jos joku esimerkiksi käveli hänen mielestään liian lähellä häntä. Tällä hetkellä punaturkkinen soturi inhosi enemmän ja vähemmän kaikkia kuolonklaanilaisia. Erityisesti vihan kohteiksi olivat joutuneet Kylmäliekki, Pikiturkki, Aamuraita ja Syöksyaskel. Viimeisimmälle Jääviilto oli yhä vihainen siitä hyvästä, että lumenvalkea kolli oli sattunut silloin Leppävarjon teloitusta edeltävänä aamuna herättämään punaturkkisen soturin. Hän oli raivonnut raidalliselle kollille ties mistä turhasta ja syytellyt häntä asioista, mitä kolli ei edes ollut tehnyt.
Soturin keskipitkä häntä heilui puolelta toiselle maata pitkin hänen istuessaan leirin pääaukiolle. Edellisenä yönä oli satanut lunta, jota hänen häntänsä huiski. Puuterimainen pakkaslumi lehahteli ilmaan sitä mukaa, kun häntä heilahteli. Sää oli kylmä, mutta aurinko paistoi korkealla taivaalla. Sen kylmät säteet eivät juurikaan lämmittäneet Jääviillon punertavaa turkkia. Kollin jäänsininen katse oli kohdistettu leirin pääaukion halki kävelevään Kylmäliekkiin. Savunharmaa kolli oli käyttäytynyt mitä oudoimmin viime kuiden ajan, ja Jääviilto halusi tietää mitä hänellä oli meneillään. Kolli oli kysynyt asiasta monet kerrat veljeltään suoraan, mutta vastaukseksi hän oli saanut aina sitä samaa sönkötystä, ettei Kylmäliekki mukamas ymmärtänyt mistä Jääviilto puhui. Hän tiesi, että hänen hiirenaivoinen typeryveljensä oli tekemässä jotain kiellettyä, ja hän jäisi vielä kiinni. Jääviilto haaveili salaa siitä, miten hän viiltäisi veljensä kurkun auki ja katselisi kuinka hän vuotaisi kuiviin. Ajatus siitä sai tyytyväisen virneen kohoamaan punaturkkisen soturin kasvoille. Vaikka Kylmäliekki olikin hänen veljensä, hän vihasi kollia koko sydämestään.
Kollin katse siirtyi nopeasti Kylmäliekistä harmaaraidalliseen kolliin, joka tuli esiin kaatuneen kuusipuun takaa. Henkäystähti käveli leirin uloskäynnille ja mitään sanomatta sisäänkäyntiä vartioivat soturit päästivät päällikön ulos. Jääviillon silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi ja hän sai mielestään erinomaisen ajatuksen. Kolli kävisi vähän jututtamassa päällikköä ja kertoisi hänelle suoraan, mitä mieltä soturi oli kollin käytöksestä. Kun Henkäystähden poistumisesta oli kulunut hetki, Jääviilto nousi venytellen ylös neljälle jalalleen. Hänen suunsa avautui makoisaan haukotukseen. Kolli vilkaisi vaivihkaa ympärilleen varmistaakseen, ettei esimerkiksi Pimentovarjo olisi pääaukiolla. Hän ei halunnut, että musta naaras lähtisi hänen peräänsä ja löytäisi Jääviillon keskustelemasta Henkäystähden kanssa. Varapäällikkö ei selvästikään pitänyt päälliköstä, joka olisi saattanut vaikuttaa naaraan lupaukseen siitä, että Jääviillosta tulisi hänen varapäällikkönsä.

Punaturkkinen soturi käveli leirin sisäänkäynnille ja kohtasi Latvaruusun keltaisen katseen.
“Mihin olet menossa?” vaaleanruskea soturinaaras kysyi. Jääviilto pyöräytti inhoten silmiään.
“Mitä se sinulle kuuluu?” hän töksäytti ilkeällä äänellä, mutta jatkoi nopeasti, jottei naaras eväisi häneltä pääsyä ulos leiristä, “ihan vain kävelylle. Vai onko sekin nykyään kiellettyä?”
Latvaruusu ei vastannut mitään, vaan astui syrjään piikkihernetunnelin sisäänkäynnin edestä. Jääviilto käveli häntä pystyssä, mahdollisimman ylpeän näköisenä nuoremman naaraskissan ja lähellä seisovan Lepakkohuudon ohitse.
Piikkihernetunnelin toisessa päässä – eli leirin ulkopuolella – Jääviilto alkoi välittömästi haistella ilmaa. Yöllä sataneeseen lumeen oli painautunut jo lukuisia käpälänjälkiä partioiden jäljiltä, joten niiden avulla kolli ei voisi seurata päällikköä. Kolli erotti vaivatta päällikön hajujäljen muista jäljistä ja niinpä hän lähti seuraamaan sitä. Soturi ei ollut mikään erinomainen saalistaja, mutta hänen hajuaistinsa oli ihan kelvollinen. Hänelle ei tuottanut sen suurempia ongelmia seurata tuoreita jälkiä. Hajujäljet kulkivat kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan. Jääviilto silmäili avaraa lumista maisemaa, yrittäen nähdä edes vilauksen päällikön harmaasta turkista. Henkäystähti oli kaikesta päätellen liikkunut juosten, sillä Jääviilto ei saanut häntä kiinni, vaikka kulkikin ripein askelin kissojen tekemää polkua pitkin.
Jossain vaiheessa Jääviilto huomasi, että seurasi enää vain päällikön jalanjälkiä. Tästä kohti ei ollut kävellyt muita kissoja koko päivänä, kun uusi lumi oli satanut maahan. Siispä kolli pystyi unohtamaan jälkien haistelemisen ja keskittyi vain jalanjälkien seuraamiseen. Hän kiristi tahtiaan, jotta saisi mahdollisimman nopeasti päällikön kiinni. Henkäystähti oli liikkunut kohti Kivikukkulaa ja Hehkulampea.
Jääviilto ei voinut olla miettimättä, mitä päällikkö teki yksin täällä, tällaisessa paikassa. Jääviilto hidasti tahtiaan, kun hän erotti harmaan raidallisen kissan Kuuluolan sisäänkäynnin edessä. Punaturkkinen soturi siristi silmiään epäluuloisena. Oliko päällikkö menossa sisälle Kuuluolaan? Eihän nyt ollut edes yö, joten hän ei saisi yhteyttä esi-isiinsä. Lumi Jääviillon suuren käpälän alla rasahti, joka sai Henkäystähden kääntämään katseensa häntä lähestyvään soturiin. Jääviilto nosti ylpeänä leukansa pystyyn ja katsoi päällikköä tuimasti.
“Seuraatko sinä minua?” raidallinen kolli tiuskaisi ja otti askeleen lähemmäs Jääviiltoa.
“Mitä sitten vaikka seuraisinkin? Onko se kiellettyä nykyään?” punaturkkinen kolli murahti.
“Jos vakoilet päällikköäsi niin kyllä, se on kiellettyä”, Henkäystähti vastasi kylmällä äänellä. Jääviilto pyöräytti silmiään.
“En minä mitään vakoile”, kolli vannotti, vaikkakin tiesi valehtelevansa. Henkäystähti katsoi kollia arvioiden.
“Mikä sinut sitten tuo tänne?” päällikkö esitti terävän kysymyksen. Jääviilto kohautti lapojaan.
“Ehkä halusin vain keskustella kanssasi eräästä asiasta, jonka olet hoitanut nätisti sanottuna todella huonosti”, kolli lausahti ja alkoi hermostua. Pelkkä asian ajattelu sai Jääviillon ärsyyntymään. Henkäystähti siristi silmiään.
“Mistäköhän mahdat puhua?” päällikkö kysyi.
“Ihan kuin et tietäisi!” Jääviilto kimpaantui ja hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Kollin selkä nousi kaarelle ja kynnet liukuivat ulos vasten jäistä hankea, kun hän katsoi inhoten päällikköään. Henkäystähti vastasi kollin raivoon tyyneydellä ja kylmyydellä.
“En tiedä”, päällikkö lausahti kylmästi ja välinpitämättömästi.
“Sinä veit minun kunniani! Valehtelit kaikille, että sinä sait petturin kiinni, vaikkei se mennyt niin. Minä aivan yksin tein kaiken työn tämän klaanin vuoksi ja sinä veit kaiken kunnian siitä! Noinko jalo päällikkö toimii? Luulisi, että sinä luottaisit itseesi edes sen verran, että voisit antaa kunnian asioista sille, jolle se todella kuuluu!” soturi sähisi sylki suustaan roiskuen. Henkäystähti näytti valpastuvan. Päällikön häntä huiskahti puolelta toiselle ja tämän ilme muuttui kireäksi.
“Sinä aivan yksinkö?” päällikkö esitti kysymyksen. Jääviilto oli niin raivoissaan, ettei hän ymmärtänyt kysymyksen pointtia. Hän unohti kokonaan, että Pimentovarjo oli ollut mukana suunnitelmassa.
“Niin! Minä selvitin Leppävarjon petturuuden aivan yksin, minä tein kaiken työn! Minun piti olla sankari, ei sinun!” soturi jatkoi räyhäämistään. Henkäystähti siristi epäilevästi silmiään.
“Mielenkiintoista”, hän naukui välittämättä lainkaan siitä, että oli vienyt Jääviillon kunnian. Ellei Henkäystähti olisi ollut hänen päällikkönsä, hän olisi käynyt siltä istumalta kollin kimppuun. Soturi oli hyvin raivoissaan.
“Siinäkö se?! Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?” Jääviilto uhosi. Henkäystähti kohautti lapojaan.
“Ajatteletko sinä kaikessa vain itseäsi? Minä luulin, että teit tämän kaiken klaanisi vuoksi, etkä vain oman kunniasi. Olisit kiitollinen, että Kuolonklaanissa on nyt yksi petturi vähemmän – josta kiitos kuuluu sinulle. Mitä sinä teet klaanilaisten kiitoksilla, kun esi-isämme rakastavat sinua nyt jo tekojesi vuoksi?” Henkäystähti kysyi, muttei Jääviilto tapojensa mukaisesti ymmärtänyt päällikön pointtia. Mitä väliä oli esi-isien kunnioituksella? Esi-isät olivat kuolleita, eikä Jääviilto hyötynyt heidän kunnioituksestaan pätkän vertaa. Kuolonklaanilaiset sentään pystyivät näyttämään arvostuksensa esimerkiksi niin, että he palvelisivat ja ihailisivat suurta ja mahtavaa Jääviiltoa.
“Esi-isäni rakastavat minua joka tapauksessa! Sinä teit tämän tahallasi! Veit minun kunniani, koska pelkäät oman asemasi puolesta! Pelkäät, että muut rakastavat minua enemmän, jos tietäisivät, että olen hyödyllisempi klaanille kuin sinä!” Jääviilto sähisi hampaat irvessä. Henkäystähti näytti hermostuvan. Päällikkö otti uhkaavan askeleen lähemmäs itseään nuorempaa soturia.
“Sinuna miettisin tarkkaan sanojasi. Luuletko todella, että olet minulle niin tärkeä, ettenkö voisi teloittaa sinuakin? Keskittyisit oleellisiin asioihin, kuten partiointiin ja klaanisi puolustamiseen. Näyttää siltä, etten voi enää luottaa sinuun, Jääviilto. Katoa silmistäni välittömästi tai saat kärsiä”, raidallinen päällikkö komensi terävällä äänellä. Jääviilto epäröi hetken, mutta päätyi tottelemaan. Se tuntui nöyryyttävältä ja kolli tiesi, että hänen olisi purettava raivoaan leirissä johon kuhun hiirenaivoon. Koko matkan takaisin leiriin hän kirosi itsekseen ja haukkui Henkäystähden pystyyn. Voi miten paljon hän inhosikaan sitä kirppukasaa! Henkäystähti oli jo toisen kerran pettänyt Jääviillon ja todistanut, ettei hän kyennyt arvostamaan punaturkkista soturia niin paljon, kuin hän kunnioitusta ansaitsi.

Jääviilto saapui leiriin ja kohtasi Latvaruusun terävän katseen.
“No, oliko hyvä kävely?” naaras ivasi huomatessaan, miten ärsyyntynyt Jääviilto oli. Kollin silmissä leimahti ja hän syöksyi nopeasti kohti Latvaruusua. Naaras kavahti taaemmas ja katsoi Jääviiltoa suoraan silmiin. Kolli oli päättänyt jo käydä naaraan kimppuun, mutta lähestyvä tumma hahmo sai hänen aikeensa muuttumaan.
“Etkö osaa hillitä itseäsi lainkaan?” Pimentovarjo kysyi terävällä äänellä pysähtyessään parin ketunmitan päähän Jääviillosta ja Latvaruususta. Jääviilto mulkaisi varapäällikköä inhoten.
“Mitä se sinulle kuuluu?” kolli murahti. Hän vilkaisi vielä kerran Latvaruusua ja käveli tämän ohi tönäisten naarasta lavallaan. Hän käveli Pimentovarjon luokse ja kohtasi itseään paljon pienemmän naaraan harmaansinisen katseen uhmakkaasti.
“Kuuluupa hyvinkin, kun räyhäät täällä keskellä päivää klaanitovereillesi”, naaras naukui. Jääviilto siristeli silmiään.
“Miksi sinä välität siitä, mitä minä teen? Tuskinpa sinua haittaa se, vaikka antaisinkin opetuksen tuollaiselle hiirenaivolle”, kolli murahti viitaten hiirenaivolla Latvaruusuun.

//Pimento?

KP-boosti käytössä

Author: Elandra