Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviilto ei voinut sietää tapaa, jolla pikkuviisas Kettupentu hänelle puhui. Punaturkkinen kolli kuitenkin piti naaraspentua ainoana pentueestaan, josta koskaan voisi kasvaa edes keskiverto soturi. Soturi tassutteli veljentyttärensä edellä leirin lumiselle pääaukiolle ja käänsi jäisen katseensa rääväsuiseen pentuun.
”Olet sinä sentään edes jotakin kuunnellut”, Jääviilto ärähti ja istahti alas. Kettupentu katsoi setäänsä vihreitä silmiään siristäen.
”No, mitä sinä opetat minulle?” Kettupentu kysyi napakasti. Se ärsytti Jääviiltoa ja soturin häntä vispasi ilmaa. Hän ei voinut sietää sitä, ettei toinen antanut hänelle aikaa vastata. Soturi murahti ja loi terävän katseen naaraspentuun.
”Jotain yksinkertaista, sillä eivät kaltaisesi rääpäleet muuta osaa”, Jääviilto kiusasi pentua. Vaikka soturi välittikin veljensä pennuista jollain erittäin ihmeellisellä ja muille ymmärtämättömällä tavalla, kollilla oli kaiken aikaa tarve ärsyttää pentuja ja yrittää saada heitä tuntemaan olonsa huonoiksi ja heikoiksi. Sellaisia he nimittäin olivat, ja vain kertomalla sen pennuista voisi tulla kovia ja oikeita sotureita – tai niin Jääviilto ainakin ajatteli.
”Toista perässä”, Jääviilto sanoi kylmällä äänellä ja asettui Kettupennun eteen. Kolli kumartui hieman alemmas ja kuvitteli eteensä vihollisen. Kun soturi oli hetken tarkkaillut mielikuvitusvihollistaan, hän teki nopean syöksyn sitä kohti. Sitten soturi iski ensin toisella ja sitten toisella käpälällään mielikuvitusvihollistaan ja loikkasi taas kauemmas vihollisesta. Jääviillon jäänsininen katse kääntyi Kettupentuun, joka oli katsonut vierestä setänsä touhuja. He olivat aiemminkin käyttäneet harjoituksissa mielikuvitusvihollista, joten Jääviilto todellakin toivoi Kettupennun ymmärtäneen, mistä oli kyse.
”No niin, sinun vuorosi”, soturi murahti ja hoputti pentua.
//Kettu?
