Jääviilto
Jääviilto katsoi inhoten Neilikkasydäntä, joka tallusteli aivan muina kissoina pääaukion halki hiiri suussaan. Varapäällikkö ei pitänyt mustasta naaraasta alkuunkaan. Hän teki kaikkensa, jotta soturin elämä olisi mahdollisimman epämiellyttävää. Nyt Jääviillolla ei kuitenkaan ollut aikaa härnätä Neilikkasydäntä, sillä hänen oli tehtävä omia töitään. Varapäällikkö järjesteli parhaillaan partioita.
”Tuimakatse, sinä johdat aurinkohuipun metsästyspartiota. Mukaasi lähtevät Matotaisto, Lampiväre, Salamasielu, Kamomillapyörre ja Puhuritassu”, punaruskea kolli ilmoitti. Se oli viimeinen partio, jonka hän tällä erää järjesti. Auringonlaskun partiot hän hoitaisi vasta myöhemmin, sillä juuri nyt partioiden järjesteleminen kyllästytti varapäällikköä. Hän halusi antaa sotureille hieman jännitystä siitä, pääsisivätkö he mukaan auringonlaskun partioihin vai saisivatko he loppupäivänsä vapaaksi. Moinen juonittelu oli pientä, mutta se piristi Jääviillon tylsääkin tylsempiä tavallisia päiviä kummasti. Jääviilto rakasti sitä pientä valtaa, minkä varapäällikkyys oli mukanaan tuonut. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi oikeaan asemaansa klaanipäällikkönä ja pääsisi näyttämään, mihin hän todella pystyi. Kun Jääviillosta tulisi päällikkö, kukaan ei uskaltaisi nousta häntä vastaan. Tyytyväinen virne oli piirtynyt kollin kasvoille, kun hän mietti asiaa. Hän pystyi näkemään mielessään, miten hän johti Kuolonklaania paremmin kuin yksikään päällikkö koskaan aiemmin. Kukaan ei epäilisi hänen sanojaan ja kaikki tekisivät tismalleen niin kuin hän käski. Se se vasta olisikin mainiota elämää.
