Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviilto paransi ryhtiään entisestään, näyttääkseen veljensä edessä mahdollisimman suurelta ja kunniakkaalta kissalta. Kolli näytti täysin rinnoin siitä, miten Kylmäliekki taipui hänen tahtoonsa ja oli siitä vielä kiitollinen. Sietikin olla, sillä Kylmäliekki oli hankaloittanut hänen elämäänsä syntymästään saakka. Kolli oli aina ollut avuton, ja Jääviillon oli ohjattava häntä oikeaan suuntaan kuten nytkin.
Punaruskea kolli oli iloinen siitä, että Kylmäliekki tiesi itsekin, ettei pärjäisi ilman veljeään. Soturin kasvoille hiipi omahyväinen virne Kylmäliekin kertoessa Jääviillon olevan aina oikeassa. Voi, ymmärtäisivätpä muutkin sen, Jääviilto ajatteli mielessään. Oli raskasta olla aina oikeassa, etenkin kun kukaan muu ei suostunut uskomaan sitä.
”Pitäisikö minun sitten siirtää sammaleni toisaalle? Me nukumme yleensä samoilla sammalilla, hänen turkkinsa on niin pehmeä ja nukun hyvin hänen vieressään”, Kylmäliekki totesi varovaisesti. Jääviilto kurtisti pettyneenä kulmiaan, ihanko tosissaan hän kysyi tuota? Kylmäliekki ei antanut veljelleen vielä suunvuoroa:
”Kiitos Jääviilto, kun autat minua.”
”Tässä se taas nähdään, et sinä osaa ajatella omalla päälläsi. Tietysti siirrät vuoteesi pois sen saastan luota! Mitä kauemmaksi, sen parempi. Mutta pidäkin huoli, ettet tule liian lähelle minun vuodettani. En kestä nähdä sinua aina ensimmäisenä, kun herään”, punaruskea kolli murahti ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs veljeään. Kylmäliekki nyökytteli nopeasti päätään.
”Niin, totta kai. Siirrän vuoteeni heti tänään, kunhan Huomenkyyhky lähtee partioon”, Kylmäliekki lupasi ja painoi kunnioittavasti päänsä alas.
”Hyvä. Nyt ole hyvä ja katoa silmistäni”, Jääviilto komensi, ja Kylmäliekki teki työtä käskettyä. Savunharmaa soturi liukeni paikalta kaatuneen kuusen taakse. Jääviilto huokaisi, oli toden totta raskasta auttaa muita. Hän ja hänen avuliaisuus olisi ansainnut paljon enemmän huomiota. Kukaan ei tuntunut arvostavan sitä, miten paljon Jääviilto oli klaaninsa vuoksi tehnyt töitä.
Aurinkohuipun hetki oli tullut, ja Jääviilto oli valmis lähtemään partioon. Joukon johdossa oli Varjokarva, ja mukana olivat myös Ruusutuike, Saukkokasvo ja Tattihalla. Kun kaikki olivat koossa, Varjokarva johdatti partion ulos leiristä.
Ilma leirin ulkopuolella oli raikas. Hento tuulenvire kulki vapaasti avoimella maastolla, se iskeytyi vasten Jääviillon turkkia ja jatkoi matkaansa. Taivas oli pilvetön, ja Jääviilto tunsi auringon lämmön turkillaan. Mitä lähemmäs viherlehteä mentiin, sitä lämpimämmin aurinko paistoi. Varissulka vei partion kuusimetsään päin.
Jääviilto tarkasteli mietteliäänä edessään kulkevaa Ruusutuiketta. Savunharmaa naaras oli hänen emonsa, mutta Jääviilto ei voinut sietää häntä. Hän ei voinut käsittää, miten Liekkihäntä oli ikinä päätynyt yhteen Ruusutuikkeen kaltaisen kissan kanssa. Liekkihäntä oli ollut armoton ja arvostettu soturi, ja Ruusutuike sen sijaan oli kiltti ja niin epäkuolonklaanilaismainen kuin vain saattoi olla. Jääviillon puolesta naaras olisi saanut kuolla jo aikoja sitten. Kuolonklaani ei kaivannut riveihinsä kissoja, jotka hymyilivät ja varoivat loukkaamasta toisiaan. Klaani tarvitsi vahvoja sotureita, jotka sanoivat asiat miten ne oli.
Aivan yllättäen Ruusutuike hidasti tahtiaan, ja Jääviilto oli vähällä törmätä itseään pienempään naaraaseen. Estääkseen törmäyksen, punaruskea kolli joutui astumaan syrjään polulta. Kolli astui suoraan polun vierellä olevaan vesilätäkköön ja oli kaiken kukkuraksi vähällä kaatua säikähtäessään kylmää vettä. Soturin karvat nousivat pystyyn, kun tämä sähisten loikkasi pois vesilammikosta takaisin polulle ja ravisteli märkiä etukäpäliään. Raivoisa ilme kasvoillaan hän käänsi jäisen katseensa emoonsa, joka näytti säikähtäneen tilannetta. Partion muutkin jäsenet olivat nyt pysähtyneet.
”Mitä Pimeyden Metsän nimeen sinä luulet tekeväsi, senkin hiirenaivo?!” Jääviilto murisi. Kolli oli niin raivoissaan, että hänen teki mieli hyökätä emonsa kimppuun.
”Voi kamala, anteeksi Jääviilto! Olisi pitänyt varoittaa sinua ennen kuin hidastan. Kuulin lähistöltä rasahduksen ja se vei kokonaan huomioni”, savunharmaa naaras pahoitteli. Ruusutuike tiesi, miten räjähdysherkkä hänen poikansa oli. Sanat eivät saaneet Jääviillon vihaa laantumaan, vaan edelleen kolli tuijotti murhaavalla katseella emoaan. Hän piiskasi hännällään ilmaa ja painoi esiin liukuneet kyntensä kosteaan maahan. Hän oli jo päättänyt hyökätä Ruusutuikkeen kimppuun, mutta Varjokarva esti hänen aikeensa:
”Anna olla, Jääviilto. Ei meillä ole koko päivää aikaa jäädä seisoskelemaan tähän.”
Murhaava katse liukui Ruusutuikkeesta hänen takanaan seisovaan pieneen, mustaan kolliin. Jos partion johdossa olisi ollut kuka tahansa muu kuin Varjokarva, Jääviilto ei olisi totellut. Hän olisi hyökännyt emonsa kimppuun ja painanut hänen kasvonsa vesilammikkoon. Vaikka Jääviilto usein kuvittelikin itsestään liikoja, hän tiesi Varjokarvan voivan halutessaan tappaa hänet. Siispä punaruskea kolli väläytti hampaitaan emolleen ja sähisi:
”Katsokin, että tuo ei toistu enää ikinä tai minä en takaa mitä tapahtuu.”
Ruusutuike väläytti pojalleen hymyn ja lupasi, ettei enää toistaisi virhettään. Koko loppupartion Jääviilto oli normaalia pahemmalla tuulella. Hän vannoi mielessään kostavansa Ruusutuikkeelle vielä jotenkin.
Leiriin palattuaan, Jääviilto ei sanonut sanaakaan partion muille jäsenille. Hän käveli tylysti kissojen ohi niin, että hänen häntänsä sipaisi Ruusutuikkeen kasvoja. Punaruskea kolli käveli suoraan tuoresaaliskasalle. Hänen vatsansa kurni. Tuoresaaliskasan ympärillä parveili muitakin nälkäisiä kuolonklaanilaisia, mutta Jääviilto käveli tylysti heidän ohitseen. Kasassa oli yllättävän paljon tuoresaaliita. Kollille iski valinnanvaikeus oravan ja varpusen välillä. Kolli teki nopeasti päätöksensä ja kumartui tarttuakseen oravan hännästä kiinni. Kun kolli oli vetämässä saalistaan pois kasasta, hän tunsi jonkun vetävän vastaan. Vaaleanruskea Latvaruusu oli tarttunut oravasta kiinni tismalleen samaan aikaan, ja nyt naaras tuijotti Jääviiltoa herkeämättä keltaisilla silmillään. Kumpikaan ei irrottanut otettaan saaliista. Jääviilto oli edelleen pahalla tuulella partion jäljiltä, joten kolli ei aikonut luovuttaa.
”Päästä irti”, kolli murisi oravan häntä yhä suussaan, mutta Latvaruusu pudisteli päätään ja yritti kiskaista oravaa irti Jääviillon hampaista.
”Tämä on minun saaliini, minä näin sen ensin!” Latvaruusu mutisi epäselvästi orava yhä hampaissaan. Jääviillon kärsivällisyys loppui ja kolli irrotti otteensa. Latvaruusun kasvoille kohosi tyytyväinen virne, kun naaras luuli voittaneensa. Yllättäen Jääviilto kuitenkin nosti käpälänsä ilmaan ja läimäytti vaaleanruskeaa naarasta kasvoille. Iskusta yllättynyt Latvaruusu onnistui pudottamaan oravan maahan ja kavahti taaksepäin. Punaruskea kolli syöksyi oravan luokse ja nappasi sen hampaisiinsa.
”Hiirenaivo”, Jääviilto murahti ja astui kauemmas Latvaruususta. Kolli ei antanut naaraalle mahdollisuutta sanoa enää mitään, kun hän käänsi tuolle selkänsä ja käveli pois. Riskinä tietysti oli se, että Latvaruusu olisi hyökännyt hänen kimppuunsa takaapäin, mutta Jääviilto pysyi valppaana. Omaksi onnekseen naaras ymmärsi jättää asian sikseen, ja Jääviilto pääsi syömään kaikessa rauhassa.
Ruokailun jälkeen Jääviilto alkoi siistiä turkkiaan, joka oli partion aikana mennyt sotkuiseksi. Hän pesi erityisen tarkasti vesilammikossa sotkeentuneet etukäpälänsä. Täysi vatsa oli saanut kollin hieman paremmalle tuulelle. Edelleen hän toisinaan mulkoili aukiolla oleskelevia Ruusutuiketta ja Latvaruusua, sekä tietysti jokaista muuta kissaa, jonka pelkkä olemassaolo häntä ärsytti.
Kollin pesuhetki keskeytyi, kun hän kuuli sotureiden pesän suunnalta lähestyviä askeleita. Punaruskea kolli nosti katseensa Kylmäliekkiin, joka käveli ripein askelin kohti veljeään. Savunharmaan kollin kintereillä kulki kilpikonnakuvioinen naaras. Jääviilto paransi ryhtiään ja kohtasi veljensä ja tätä ahdistelevan Huomenkyyhkyn tylyllä katseella. Kylmäliekin katse suorastaan huusi veljensä pyyteetöntä apua. Hän oli oikein hienosti tehnyt juuri kuten Jääviilto oli ohjeistanut, eli tullut hänen luokseen. Kylmäliekki todellakin oli surkea hoitamaan omia asioitaan. Oli säälittävää, miten kolli suorastaan juoksi Huomenkyyhkyä karkuun. Kilpikonnakuvioinen naaras pysähtyi Kylmäliekin vierelle ja silmäili kysyvästi vuorotellen Kylmäliekkiä ja Jääviiltoa.
”No?” Jääviilto kysyi murahtaen ja kohdisti katseensa Huomenkyyhkyyn, ”mikä siinä on, että sinä roikut jatkuvasti veljessäni kuin mikäkin takiainen?”
//Kylmä?
//KP-boosti
