Jänötassu
Jänötassu hengitti syvään ja istui häntä tassujensa ympärille siististi käärittynä. Kolli oli päättänyt viimein kutsua erään kissan luokseen uneen. Nyt hän vain odotin hänen nukahtamistaan ja toisti mielessään hänen nimeään, koska ei oikein tiennyt kuinka kutsuminen toimi.
Pian Jänötassun eteen ilmestyi tuttu kellertävä kolli. Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen hämmentyneenä. Jänötassu nousi tassuilleen ja tassutti oranssi raitaista soturia kohti.
“Hei, isä”, Tähtiklaanin oppilas naukaisi. Aurinkoroihun meripihkan katse tarkentui heti poikaansa. Hän nousi tassuilleen silmänräpäystäkin nopeammin ja syöksyi poikansa luokse haudaten kuononsa tämän päälakeen.
“Jänötassu! Ihana nähdä sinua!” hän kehräsi helpottuneena. Jänötassukin kehräsi. Hänellä oli ollut niin kova ikävä isäänsä. Voi kun hän oli niin helpottunut nähdessään hänet taas!
“Kuinka olet voinut Eloklaanissa?” Jänötassu kysyi, vaikka kutakuinkin tiesi, mitä hänen isänsä oli tehnyt menneinä kuina klaanissa. Hän oli sentään seurannut isänsä tekemisiä Tähtiklaanista käsin – aivan kuten kaikkien muidenkin hänelle tärkriden kissojen tekemisiä.
“Hyvin, kiitos. Entä sinä? Ja Sypressikuiske? Ja pentumme? Kuinka olette kaikki voineet täällä? Onhan elämä loistanut teille täällä?” Aurinkoroihu kyseli. Jänötassu kehräsi nyt kovempaa.
“Olemme voineet hyvin. Tähtiklaanissa elämä on aina antoisaa. Täällä on rauhallista, hyvät kelit ja paljon riistaa. Ja pidämme kaikki toisistamme huolta. Kuusihäntäkin on päässyt tänne turvallisesti. Hän on paljon Lehtomyrskyn ja Käpypennun kanssa”, edesmennyt oppilas selitti. Aurinkoroihu nyökkäsi.
“Hyvä kuulla.”
