Jänötassu
Jänötassun tassut upposivat pehmeään maahan. Hän hengitti syvään ja sulki silmänsä. Hän halusi kuvitella olevansa taas elossa. Elossa ja Eloklaanissa. Taas parhaan ystävänsä luona. Taas Perhopuron luona. Taas ensirakkautensa luona.
Pehmeät askeleet Jänötassun takana saivat kollin kääntämään korviaan, mutta hän ei suostunut päästää vielä aivan kuvitelmastaan irti. Hän kaipasi Perhopuroa niin paljon. Hän kaipasi koko Eloklaania niin paljon.
“Kissat toisinaan kantavat lavoillaan enemmän kuin heidän kuuluisi. He myös murehtivat turhasta. Sinä, Jänötassu, olet ollut erityisen positiivinen kissa. Joskus pohdin kuinka päädyitkään niin nuorena Tähtiklaaniin”, Kääpäkorppi naukaisi. Jänötassu avasi silmänsä rikkoen ajatusmaailman kauniin kuplan ympäriltään ja palaten takaisin tosimaailmaan.
“Miksi puhut murheista minulle?” nuori kolli kysyi Tähtiklaanin soturilta.
“Saatat tarvita tätä tietoa myöhemmin enemmän tai vähemmän. Muista, että kaikilla on huonoja aikoja. Ne ovat keskenään erilaisia kokemuksia ja joillakin ne ovat vain rankempia ja he saattavat tarvita sen kanssa apua, mutta lopulta kaikki kyllä aina järjestyy”, Kääpäkorpin sanat hämmensivät Jänötassua. Miksi kolli puhui hänelle kaikesta siitä?
“Minäkin kaipaan läheisiäni usein, mutta rakastan katsoa heidän kasvuaan. Käärmekulta on kasvanut paljon elämänsä aikana ja on mukavaa seurata myös Kärpästassun elämää. Antaisin mitä vain, jotta olisin voinut jäädä Eloklaaniin ja voisin tavata tyttärentyttäreni”, Kääpäkorppi naukaisi vaihtaen aihetta täysin. Jänötassu nyökkäsi hitaasti.
“Olen iloinen, että pelastin Perhopuron, mutta olisin toivonut, että sille olisi voinut olla jokin toinen keino. Kaipaan hänen luokseen joka päivä, vaikka tietysti olenkin onnellinen hänen puolestaan. Etenkin nyt, kun hänellä on Kehräpentu mukanaan. Rakastan nähdä hänet onnellisena”, oppilas naukaisi hiljaa ja kuunteli joen virtausta kauempana.
Hassua kyllä, mutta joki oli yksi Jänötassun lempipaikoista Tähtiklaanissa. Olisi voinut helposti olettaa, että huolemansa jälkeen kolli ei olisi ikinä halunnut mennä lähelle virtauksia uudelleen, mutta hän rakasti edelleen vettä. Tietysti se toi muistoja hänen kuolemastaan, mutta se ei vienyt pois sitä iloa häneltä, jonka hän sai joessa ollessaan. Hän tunsi olonsa lähemmäksi Eloklaania, kun hän vietti aikaansa joen lähistöllä.
“Perhopurokin on kasvanut paljon. Hänestä saa olla ylpeä”, Kääpäkorppi sanoi vielä ennen kuin nousi pystyyn ja lähti tassuttamaan muualle. Jänötassu katsoi hetken hänen peräänsä ja sulki sitten taas silmänsä. Hän halusi palata takaisin kuvitelmiinsa. Hän halusi kuvitella itsensä Perhopuron rinnalla.
