Jänötassu
Jänötassu makasi kiven päällä pää tassujen päälle laskettuna. Klaaneissa oli ehtinyt tapahtua sitä sun tätä. Kolli toivoi vain, että kissat pysyivät siellä turvassa. Lehtikadot saattoivat olla ankaria ja nyt, kun paljon oli muuttunut kissoilla oli siihen tottumista.
Jänötassu katsoi taivaalla hiljalleen lipuvia pilviä. Ne muodostivat erilaisia kuvioita. Jos hän olisi ollut vielä elossa, hän olisi mielellään kysellyt Perhopurolta, mitä mieltä hän oli eri pilvistä, kun ne muodostivat niin nättejä kuvioita. Kollin mielestä ne ainakin olivat ihan hienoja ja niitä oli mukava ihailla.
“Jänötassu?” Kaislatassun nauku kuului, kun naaras lähestyi Jänötassua. Kolli oli tutustunut jo kauan aikaisemmin kuolleeseen oppilaaseen jonkin verran Tähtiklaanissa asuessaan. Hän vaikutti ihan mukavalta naaraalta ja oli sääli, ettei hänkään ollut koskaan päässyt kokemaan soturiuutta.
“Hei, Kaislatassu”, kolli vastasi hänelle ja teki tilaa kivellä sen varalle, jos Tähtiklaanin oppilas haluaisi asettua sille hänen kanssaan. Ainakaan alkajaisiksi hän ei tullut lähemmäksi. Hän jäi kiven juurelle istumaan ja katseli ylös Jänötassuun.
“Mitäs mietiskelit? Näytit olevasi taas ajatuksissasi. Huolehditko taas ystävistäsi klaanissa?” Kaislatassu kysyi kallistaen hieman päätään.
“Ainahan sitä täytyy edes vähän huolehtia. Toivon vain, että lehtikato ei ole klaanille liian ankara”, kolli vastasi katsoen toista oppilasta.
“Tietysti. Kyllähän minäkin rakkaimmistani huolehdin. Etenkin nyt, kun juuri lehtikadon kohdalle osui myös monia pentuja. Voi olla, että klaanin ruokkiminen käy hankalaksi ja raskaaksi tehtäväksi”, naaras vastasi vakavana ja käänsi sitten katseensa kauemmaksi muihin kissoihin.
“Onko jokin mielessäsi? Vaikutat kovin mietteliäältä”, Jänötassu kysyi katsoen oppilasta hiljaa.
“Juttelin hetki sitten hieman Ahmatahman kanssa. Oletteko puhuneet kuolemienne jälkeen? Välinne eivät koskaan tainneet olla lämpimimmät elossa ollessanne”, Kaislatassu kysyi ja kääntyi taas katsomaan Jänötassua. Kolli alkoi myös tiirailla kauemmaksi ja huomasi muiden kuolleiden sotureiden seassa Ahmatahman.
“Emme ole tainneet jutella, mutta minulle mennyt on mennyttä. En koe mitään katkeruutta tai vihaa ketään kohtaan. Jos Ahmatahma ei vieläkään pidä minusta, se on hänen mielipiteensä. Ei ole oikein minun asiani udella siitä, mitä hän minusta ajattelee”, kolli selitti naaraalle. Kaislatassu nyökkäsi hitaasti.
“Niin. Ja jos hänellä on jotain sanottavaa sinulle, eiköhän hän tule itse sen sinulle sanomaan”, naaras vastasi. Jänötassu hymyili. Ahmatahma ei ollut hänestä koskaan ollut erityisen ärsyttävä tai inhottava. Hän oli vain päätynyt väärälle polulle.
“Haluatko tulla tähän kivelle kanssani? Voisimme jakaa kieliä”, kolli ehdotti, kun hänen ja Kaislatassun välillä oli ollut hetken jo hiljaista.
“Toki”, naaras vastasi ja asettui kivelle hänen viereensä.
