Järkäletassu
Kirjoittaja: Aura
Järkäletassu istui välittömästi alas, kun Tuimakatse pyysi. ”Käskysi on lakini”, hän naukaisi vakavahkona, joka oli tilanteeseen nähden turhan vakavaa. Kolli piti katseensa mestarissaan ja oppilaan kasvoilla oli vakavahko, jopa hivenen tuima ilme. Kolli oli kysymässä oliko Tuimakatseella muita pyyntöjä, mutta soturi vain huiskaisi hännällään ja murahti hiljaisuuden merkiksi. Sitten heidän ylleen laski hiljaisuus, kumpikaan kolleista ei avannut suutaan. Järkäletassu arvasi, että kolli mietti jotain, mutta ei osannut arvailla mitä hänen mestarinsa mietti. Siispä Järkäletassukin lipui ajatuksiensa joukkoon, lähinnä taisteluharjoituksia pohtimaan. Ajatus saalistamisesta tuntui kollin mieleltä hieman turhalta, hän koki sen olevan lahjattomien taistelijoiden hommaa. Hän halusi keskittyä taisteluun ja asemansa nostamiseen, hän oli kuullut luottosotureista ja halusi olla itse sellainen. Ehkä hän voisi satunnaisesti saalistaa, mutta kolli oli päättänyt keskittyä muihin asioihin, jotka olivat hänen mielestään tärkeämpiä. Järkäletassu järkeili, että hänen tuntemuksensa johtuivat hänen kipinästään taisteluun. Kyllä se meni niin, että jos joku tunsi vetoa saalistamista kohtaan, hän saalistaisi. Sama toimi jokaiseen suuntaan. Mustanharmaa kolli nosti katseensa ja kuunteli mestariaan. Hän selitti asioista, mitkä olivat tärkeitä koulutuksessa ja mitkä pitäisi jättää pois. ”Asia on selvä ja ymmärretty, Tuimakatse! Jatkossa puhun vähemmän ja suoritan enemmän. Sinun ei tarvitse sanoa tästä toiste. Jos kuitenkin saan vielä kysyä, niin enhän tuottanut pettymys-”, raskasrakenteinen kolli naukaisi kysyvänä ja nyökkäsi vakavana vielä sanojensa päätteeksi.
Järkäletassu sai Tuimakatseelta vain hännän heilautuksen ja hienoisen murahduksen, joka sai oppilaan hiljenemään. Kolli siirteli lumipaakkua käpälällään, olivatko kaikki mestarit näin hiljaisia? Ehkä hänenkin pitäisi olla, Järkäletassu halusi olla hänen veroisensa soturi. Ei kolli tavoittelut parhaan soturin titteliä, vaan kolli halusi ennemmin olla arvostettu ja luotettu, jonka käpäliin luotettiin vastuuta ja tehtäviä. Päälliköksi hän ei sopisi, oppilas oli ennemmin seuraajatyyppiä.
Järkäletassu kuunteli korva kovana, kun Tuimakatse selitti mitä hän voisi tehdä vapaa-ajallaan ja kertoi seuraavasta harjoittelun kohteesta, joka oli puolustaminen. Järkäletassu painoi toisen sanat mieleen, hän päätti harjoitella vapaa-ajallaan paljon ja keksiä nokkelia harjoituksia itselleen. Hänhän voisi vaikka pyytää jonkun mukaan, jos joku haluaisi. Kun tuimakatseinen kolli käski häntä ottamaan samanlaisen hyökkäysasennon, kun hänellä itsellään oli ollut alussa, oppilas alkoi miettimään asentoa. Hän oli kyllä painanut sen mieleensä, mutta se tuntui karkaavan hetkeksi. Järkäletassu nousi ylös ja asettui asentoon, jonka hän ajatteli vastaavan hyökkäysasentoa. Kolli seisoi nyt tavallista leveämmin. “Onko tämä oikein? Mistä tiedän, että asento on oikea?” Järkäletassu kyseli välittömästi ja valmistautui puolustamaan itseään, kun Tuimakatse asteli hänen luokseen. Kolli huitaisi Järkäletassun toista etutassua ja sen johdosta oppilas horjahti eteenpäin. Mustanharmaa kissa oli kuitenkin varautunut siihen, että hänen mestarinsa iskisi, joten kolli sai nopeasti tasapainonsa takaisin eikä tuiskahtanut maahan.
Järkäletassu nyökkäsi Tuimakatseen sanoille, kun hän kertoi miten asento pitäisi jäsentää ja mikä puolustamisessa oli tärkeää. Oppilas poimi sanojen joukosta omasta mielestään tärkeimmät sanat ja opit, jotta hän muistaisi ne tulevaisuudessa. Puolustaminenkin oli totta kai tärkeää, olisi typerää vain syöksyä päätä pahkaa taisteluun ja vaarantaa oma henki typeryyden takia. Järkäletassu ei arvostanut uhkarohkeita – etenkään tyhmänrohkeita kissoja. Rohkeus oli hyvästä ja tarvittava työkalu, mutta hengellä leikkiminen oli hiirenaivoista.
Järkäletassu nyökkäsi toisen hymähdykselle ja hymyili itsekin hassua hymyään. Kolli olisi halunnut kysellä koulutuksestaan lisää, mutta ajatteli kuitenkin jättää osan kysymyksistä toisaalle. Juurihan tästä oltiin puhuttu. Kun Tuimakatse esitti kysymyksen harjoitusten jatkumisesta, kolli meni hieman lukkoon. Oliko tähän oikeaa tai väärää vastausta..? Harjoitteluhan olisi aina hyvästä, eli sitten pitäisi jatkaa? Mutta taas tässä oli hänelle jo ajateltavaa ja harjoiteltavaa, kolli ei halunnut haalia itselleen liikaa. Ja olihan heillä mennyt ilmeisen hyvin, Tuimakatse ei ollut ainakaan sanonut, ettei hän osaisi. Ja hänhän osaisi. ”Jatkamme jonain toisena päivänä. Ei ole hyvä haalia liikaa opittavaa yhdelle kerralle, eikö? Ja haluan onnistua mahdollisimman hyvin”, oppilas naukaisi ja katsoi mestariaan varmana. ”Mutta jos sinun mielestäsi on hyvä jatkaa, jatkamme. En ole väsynyt!” hän kiirehti sanomaan, mutta Tuimakatse vain heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Palaisivatkohan he leiriin?
Järkäletassu kiirehti toisen perään, mutta ei kuitenkaan ohittanut mestariaan. Hän kulki alemman asemansa merkiksi toisen takana ja tarkkaili lumista ympäristöään. Hän oli syntynyt lehtisateen aikana eikä näin ollen ollut kohdannut viherlehden lämpöä. Järkäletassu odotti sitä uteliaisuudella, sillä kaikki puhuivat siitä. Hän ei perustanut kylmästä ilmasta ja jos lämmin ilma vastaisi pesän lämpöä, hän pitäisi siitä. ”Tuimakatse? Tahtoisitko tuota.. Aterioida kanssani? Vaikutat hyvältä mestarilta ja soturilta, ja ajattelin jos saisin kunnian jakaa kanssasi”, kollioppilas ehdotti ja katsoi vanhempaa kisaa toiveikkaana. Olikohan pyyntö ollut jotenkin typerä tai asiaton?
// Tuima?
// 692 sanaa
