Kaamoskukka
Kirjoittaja: Aura
Kaamoskukan käpälät nykivät ja kolli tuhisi unissaan unen näkemisen merkiksi. Kollin tapa liikahdella ja hengittää normaalia tiheämmin kertoi myös ulkopuoliselle kollin näkevän painajaista. Ja tällä kertaa kyse ei ollut mistä tahansa tavallisesta painajaisesta, vaan jostain paljon pahemmasta.
Kaamoskukka asteli Kuolonklaanin leirissä tapansa mukaisesti pää korkealla. Kollin turkki oli suitti siistiksi ja jokainen karva oli omalla paikallaan. Kaamoskukka virnisti ja mietti missä hänen upea, ihana ja täydellisen hyväuskoinen Hämärähallansa oli. Ruskeankirjavaa naarasta ei kuitenkaan näkynyt missään mikä sai Kaamoskukan pettymään. Hänen siniharmaaseen katseeseen kuitenkin osui Hilleripilvi, hänen rakas Hilleripilvensä. Kaamoskukka lähti astelemaan kohti lempi-ihailijaansa ja hymyili leopardikuvioiselle kissalle hurmaavasti. Kolli oli hänen jälkeen varmaankin Kuolonklaanin komein kissa ja Hilleripilvi sai hänen viiksensä värähtelemään.
“Hilleripilviseni, oi Hilleripilvi! Kuinka päiväsi on sujunut? Taatusti komeasti, ainakin nyt”, Kaamoskukka kajautti ja siveli hännällään Hilleripilven leukaa. Kollin ilme ei ollut kuitenkaan ihaileva, vaan kummastunut ja kolli perääntyi muutaman askeleen.
“Kuka kumma sinä olet? Olemmeko joskus tavanneet? Hmm, nyt kun mietin niin olemme ehkä jutelleet partiossa, vai? Joka tapauksessa, miksi käyttäydyt näin tuttavallisesti?” Hilleripilvi naukaisi epäluuloisana ja kurtisti kulmiaan. Kaamoskukka kallisti hämmentyneenä päätään ja kollin hurmaava virne vaihtui myrskynmerkkiin. Oliko Hilleripilvi lyönyt päänsä vai varastanut parantajan kissanmintut?
“Mitä sinä höpötät? Kyllähän sinä nyt suosikkikissasi tunnet. Olen Kaamoskukka, haloo. Oletko menettänyt järkesi?” Kaamoskukka huokaisi ja rapsutti takajalallaan kylkeään ihmeissään. Vai oliko juomavedessä jotain?
“Minä en ole koskaan kuullut kenestäkään Kaamoskukasta, oletko sinä nyt ihan kunnossa?” Hilleripilvi tokaisi terävästi ja jatkoi oman turkkinsa sukimista. Kaamoskukka tarttui Hilleripilveä korvasta, he menisivät nyt välittömästi parantajanpesälle! Hilleripilvi oli varmaankin vain syönyt jotain epäilyttävää ja se sai kollin voimaan pahoin. Hehkuaskel ja Sumutuuli saisivat tarkistaa Hilleripilven voinnin ja antaa kollille jotain yrttejä. Eihän se nyt normaalia ollut, että toinen oli kokenut jonkinlaisen muistinmenetyksen.
“Hei, irti minusta! Minähän sanoin jo, minä en tiedä ketään Kaamoskukkaa”, Hilleripilvi sähisi rimpuillen ja repäisi itsensä Kaamoskukan otteesta irti. Kolli pyöräytti silmiään, miksi hänen oli pitänyt valita lempikissakseen näin vahva kolli? Hämärähallaa oli paljon helpompi siirrellä paikasta toiseen. Naaraalta löytyi voimaa satunnaisesti, mutta naaras ei kohdistanut sitä häneen ja Hämärähalla oli kooltaan Hilleripilveä pienempi.
“Lopeta nyt tuo jo ja käyttäydy normaalisti! Minä, Kaamoskukka, sinun ihailema kissa. Sinä, Hilleripilvi, minun suurin ihailijani. Muistuuko mieleesi?” Kaamoskukka sähähti Hilleripilvelle ja liu’utti kyntensä esille. Hilleripilvi kyllä ansaitsisi näpäytyksen, kuinka Hilleripilvi oli kehdannut unohtaa hänet! Hetkinen… Kaamoskukka ei sanonut leopardikuvioiselle kissalle sanaakaan, vaan kääntyi kannoiltaan ja skannasi leiriään katsellaan. Hän huomasi leirin laitamilla Aamuraidan. Naaras oli puoliverinen eikä todellakaan hänen huomionsa arvoinen, mutta naaraan olisi pakko muistaa hänet.
“Aamuraita!” Kaamoskukka hyrähti päästessään tarpeeksi lähelle naarasta ja kosketti naarasta varovaisesti hännällään.
“Anteeksi, mutta tunnetaanko me? En nyt saa nimeäsi mieleeni… Olemmeko me tavanneet?” naaras naukaisi epäröiden ja mittaili Kaamoskukkaa katsellaan. Kolli meinasi raivostua, kuinka noin mitätön kissa saattoi unohtaa hänet? Murina kumpusi Kaamoskukan kurkusta eikä hän enää voinut pidätellä itseään. Kolli loikkasi pahaa aavistamattoman naaraan kimppuun ja kaksikko kierähti aukiolla muutaman kierähdyksen verran. Aukion maa oli märkä ja sai kollin turkin sotkuun, mutta Kaamoskukka ei enää välittänyt.
“Apua, auttakaa!” Aamuraita kiljaisi ja yritti potkaista kollia pois päältään, mutta Kaamoskukka piti toista tiukasti otteessaan.
“Kuka tuo kissa edes on? Kai hän Kuolonklaaniin kuuluu, mutta minä en ainakaan häntä tunne.”
“Oletteko varmoja, että hän edes on kuolonklaanilainen?”
“Minulla hän väitti nimekseen Kaamoskukkaa, mutta minä en ainakaan ole koskaan kuullut kenestäkään Kaamoskukasta.”
Aukion naukaisut saivat Kaamoskukan kauhistumaan. Miten kukaan ei tuntenut häntä? Oliko.. Oliko hän unohdettu..? Hämmennys valtasi kollin ja hän päästi Aamuraidan tahattomasti pakenemaan. Kaamoskukka tuijotti aukion kissojen pistäviä katseita vihaisena, pelokkaana ja kummastuneena. Kollin hännänpää vääntyili hermostuksesta.
“Oletteko te kaikki ihan seonneet?” Kaamoskukka sai sylkäistyä sanansa raivostuneena. Hän tunsi puhdasta inhoa muita kissoja kohtaan, mutta samalla pelko ravisteli kollisoturin kehoa. Hän ei montaa asiaa pelännyt, mutta hänen nimensä unohtaminen oli yksi niistä. Muiden kissojen kuvat ja äänet alkoivat kieppumaan soturin päässä ja hetken päästä kaikki pimeni.
Kaamoskukka räväytti silmänsä kauhistuneena auki. Kolli oli liikkunut unissaan viereisille sammalille. Hän hengitti raskaasti ja kollin silmävalkuaiset välkkyivät pelosta. Oliko se ollut vain unta? Vai oliko hän edelleen unohdettu? Kaamoskukka nousi ylös ja värähti inhonsa, hänen turkkinsa oli aivan hikinen. ‘Yök’, tabbykuvioinen kissa mietti inhaantuneena ja kurottautui sukaisemaan kylkeä. Hänen oli pakko ottaa selvää asioista! Kolli syöksähti pesästä muutamalla notkealla ja ilmavalla loikalla. Hänen oli pakko etsiä joku hänen uskotuistaan tassuihinsa tai tässä tilanteessa jopa hänen nössö veljensä, Pyräkkäpiru kelpaisi varmistamaan hänen olemassaolon. Jos Pyräkkäpirukin olisi unohtanut hänet, niin Kaamoskukka kyllä tappaisi hänet välittömästi. ‘Ainakin minulla olisi siihen syynsä’, Kaamoskukka ajatteli jopa tyytyväisenä. Kaamoskukka hyrähti tyytyväisenä, kun hän huomasi Hämärähallan palaavan parantajanpesästä. Kolli ei edes ehtinyt miettiä miksi Hämärähalla oli parantajanpesässä ollut, hän välitti vain omasta nimestään; kirjaimellisesti.
“Hämärähallaseni, hei!” Kaamoskukka naukaisi hengästyneenä ja katsoi kumppaniaan intensiivisesti. Naaraan henki riippuisi siitä mitä hän nyt vastaisi, mutta sitähän Kaamoskukka ei toiselle kertonut.
“Kaamoskukka! Ihana nähdä sinua, ajattelinkin sinua juuri äsken. Minulla on sinulle kerrottavaa, mutta menisimmekö me hieman syrjemmälle?” naarassoturi naukaisi tavanomaisesta iloisemmin ja pukkasi Kaamoskukkaa hyväntuulisesti lapaan. Kaamoskukan äskeinen pelko ja ärtyneisyys vaihtui rentoon, hurmaavaan ja virnuilevaan Kaamoskukkaan.
“Voi, ihana nähdä myös sinua. Mutta Hämärähalla, sinun todella pitäisi oppia sukimaan turkkisi paremmin. Kyllähän sinä tiedät, että minä en voi kaltaisesti seurassa näyttäytyä, ihan todella! Mutta minä se vain ajattelen meidän mainettamme, ethän tahdo liata sitä? Mutta mennään vain, minä haluan kuulla mitä sinulla on mielen päällä. Liittyykö se siihen, että tulet parantajanpesästä? Ethän sinä ole vain sairas? Tai loukkaantunut?” tabbykuvioinen kissa hykerteli toiselle ja ohjasi Hämärähallaa hännällään kauemmaksi kaikkien kissojen kuulevilta korvilta. Jos Hämärähalla oli nyt sairastunut, niin Kaamoskukka ei halunnut kaikkien tietävän. Eihän hän nyt voisi julkisesti tapailla jotain sairastunutta tai vammautunutta kissaa. Naaras ei kuitenkaan ainakaan ulkoisesti näyttänyt vammautuneelta eikä toinen myöskään tuoksunut sairaalta. Kolli oli silti epäluuloinen.
“Voi rakas, olet aina niin huolissaan.”
Ja niinhän Kaamoskukka oli, mutta tässä tapauksessa vain omasta maineestaan. Hämärähalla oli hänelle vain pääsykoodi etuihin ja esimerkiksi pentuihin, mutta muuten Kaamoskukka ei toisesta välittänyt. Mutta koska Hämärähalla oli hänen kumppaninsa, niin hän halusi huolehtia siitä, että toinen oli parhaassa mahdollisessa kunnossa. Hänen kumppaninsa ei olisi missä tahansa rupukunnossa..
“Mutta se kyllä liittyy siihen ja minä en tiedä miten sinä reagoit tähän, koska puhuimme, että ehkä vasta myöhemmin mutta… Minä odotan pentuja! Meidän pentujamme. Sumutuuli arveli, että me saatamme saada jopa neljä tuntia! Voi ei, se on kyllä aika paljon-”, Hämärähalla höpötteli hermostuneena ja Kaamoskukka kohotti kulmaansa hieman huvittuneena. Naaras oli niin innoissaan, kuinka suloista.
“Hämärähalla, älä viitsi puhua noin paljoa. Tiedät, että äänesi sattuu minua korviin. Mutta nuo uutiset, aivan mahtavaa! En voi uskoa sitä todeksi, me saamme pentuja! Meidän on mietittävä heille nimet”, Kaamoskukka henkäisi aidosti ilahtuneena. Hänen suunnitelmissaan pennut tulivat vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta ehkä tämä muutos suunnitelmiin olisi jopa hyvä. Hänellä olisikin käyttöä muutamalla näppärälle apurille ja omat biologiset pennut olisivat siihen tarkoitukseen loistavia. Koska he olivat hänen jälkikasvuaan, he katsoivat häntä automaattisesti ylöspäin ja se säästäisi Kaamoskukan vaivaa.
“Kun olin nuorempi, minä ajattelin että joskus joskus saan pentuja, yhdestä tulee Lillukkapentu. Lillukat ovat minusta kauniita marjoja. Ja lempikasvini on vanamo, Vanamopentu olisi kyllä niin kaunis.. Mitä mieltä sinä olet?” ruskeankirjava kertoi lempeällä äänensävyllä ja vilkaisi taivasta haaveillen. Kaamoskukkaa ei varsinaisesti kiinnostanut Hämärähallan höpinät nuoruuden haaveista tai edes toisen mielipiteet, mutta hän pääsisi helpoimmalla, jos antaisi naaraan nimetä osan pennuista. Se saisi myös Hämärähallan entistä paremmin hänen koukkuunsa.
“Kauniita nimiä, sopii minulle. Minä en vielä tiedä. Yksi nimistä voisi liittyä lehtikatoon, Pimentovarjolla oli tapana antaa sellaisia nimiä ja jatkaisin perinnettä mielelläni. Ainakin kaikki tietäisivät heti kenen sukua se pentu on”, tabbykuvioinen pohti. Hän oli jo aiemmin päättänyt, että nimeäisi edes yhden pennun Pimentovarjon keksivän teeman mukaan. Mutta koko pentuetta hän ei halunnut nimetä samalla teemalla. Jos yhdestäkin pennusta kasvaisi Pyräkkäpirun kaltainen hiirenaivo.. Kaamoskukka ei toimisi sen isänään. Hän voisi vaikka hukata sen metsään, kuten Pyräkkäpirullekin olisi pitänyt jo aikapäiviä sitten tehdä. Kolli mietti, että hänen pitäisi oikeasti testata pentunsa. Jos joku niistä olisi heikon oloinen, hän voisi koventaa pentunsa koulutusta tai…. Mutta kaikki tämä pitäisi tehdä salassa. Kaamoskukka oli kuullut, että kun naaras tuli emoksi, hän suojelisi pentuja hengellään. Kaamoskukka pelkäsi, että Hämärähalla saisi pentujen myötä ylimääräistä ja epätoivottua itsevarmuutta. Joten jos Hämärähalla saisi vihiä Kaamoskukan suunnitelmista, naaras saattaisi jopa karata pentujen kanssa. Hämärähalla oli muutenkin niin heikko, ei toinen tajuaisi mitään mistään koulutuksen hyödyllisyydestä.
“Kuulostaa ihanalta, Pimentovarjo varmasti arvostaa sitä! Ja onhan se hienoa, kun hän on varapäällikkökin”, Hämärähalla hymyili ja astui hieman lähemmäksi kumppaniaan. Naaras kietaisi oman häntänsä Kaamoskukan omaan. Kolli värähti inhosta. Kaikista kamalinta Hämärähallan kumppanina toimimisessa oli hellyydenosoitukset. Kollisoturi antoi oman häntänsä levätä naaraan oman suojissa. Hän sukisi sen myöhemmin puhtaaksi.
”Sinun pitää nyt levätä. Pitääkö sinun siirtyä jo pentutarhaan? Muista ottaa taukoja tehtäviesi välissä ja muutenkin huolehtia itsestäsi”, Kaamoskukka varmisteli ällöttävän pehmeällä äänensävyllä. Jos kyse ei olisi hänen pentujensa voinnista, naaras saisi Kaamoskukan puolesta paiskia kahta kauheammin hommia. Mutta Kaamoskukka ei halunnut itselleen heikkoja pentuja. Siispä hän tulisi seuraavien kuiden aikana kantamaan naaraalle erityisen paljon riistaa. Kolli myös pohti, että hänen pitäisi pyytää Pimentovarjoa keventämään Hämärähallan työtaakkaa. Kaamoskukka tiesi, että hänen emoltaan löytyi sen verran pehmeyttä, että hän halusi suojella tulevia pennunpentujaan. Onneksi Pimentovarjo oli hänen emonsa. Vaikka heidän välinsä eivät olleet kovinkaan hyvät, niin Kaamoskukka oli varma, että naaraan emon rakkaus ulottautui myös häneen. Olihan hän Pimentovarjon pennuista kaikista komein, vahvin ja yksinkertaisesti vain paras. Sen takia Kaamoskukka ei voinut käsittää miksi hänellä oli niin huonot välit Pimentovarjon kanssa.
KP-boosti käytössä
