Kaamoskukka
Kirjoittaja: Aura
//TAISTELUTARINA (1404 sanaa on taistelua)
Kaamoskukka oli hyvin ylpeä itsestään. Hän oli päässyt mukaan Kuolonklaanin hyökkääjäporukkaan. Hän oli varma, että hänen asemansa Kuolonklaanissa ja Henkäystähden silmissä alkoi vakiintua. Miksikä muuten hän olisi päässyt mukaan? Kolli oli päättänyt todistaa Henkäystähdelle hänen omat kykynsä, kuinka taitava ja mahtava hän olikaan. Kollin kasvoilla oli virne, kun hänen emonsa oli valinnut hänet Eloklaaniin lähteväksi kissaksi. Hän asteli Keijukaisen ohitse häntä komeasti ja ylpeästi pystyssä. Kollikissa vilkaisi vielä taakseen hieman ylimielisesti katsoakseen muita kuolonklaanilaisia. Kaikkien heidän joukosta hänet oli valittu, tietenkin! Se nyt oli itsestäänselvyys Kaamoskukalle. Kollin virne vain leveni, kun hän huomasi Keijukaisen kasvoille virnistyksen. Mitä tuo harmaa katti luuli olevansa, jotain suurtakin? Kaamoskukan teki mieli todeta, että ilman Kuolonklaania ja erityisesti hänen auttavaa tassuaan, olisi naaraan pikkuinen yhteisö mennyttä. Hän kuitenkin piti kenties ensimmäistä kertaa elämässään suunsa visusti supussa. Hänellä ei olisi enää varaa menettää asemaansa, kenties hän ei saisi sitä koskaan enää takaisin. Kollikissa seurasi emoaan ja yhteisön kissaa viekas ilme kasvoillaan. Kolli otti pitkiä askelia ja piti ryhtinsä. Pitäisi näyttää hyvältä, kun hän kohtaisi eloklaanilaiset. Kenties he sokaistuisivat jo nähdessään näin komean kissan. Kaamoskukka tärisi kuitenkin pakkasen voimasta. Kuka kummassa oli päättänyt hyökätä näin kylmässä säässä? Kaamoskukkaa tosin ei yksi pikku pakkanen nujertaisi! Mikään ei voisi nujertaa häntä. Heidän päästessä Eloklaanin leiriin kolmikkoa oli vastassa yövartiossa oleva naaras kissa, joka tervehti Pimentovarjoa hämmentyneenä. Kaamoskukka ei sanonut mitään, hän arveli, ettei Pimentovarjo arvostaisi sitä. Kolli kohensi ryhtiään vielä kerran ja antoi katseensa lipua Eloklaanin leirissä. Aukio oli hiljainen, rauhallinen ja tyyni. Tietäisivätpä eloklaanilaiset, että pian asiat olivat toisin. Kaamoskukka nautti siitä vallan tuomasta ihanasta tunteesta mikä heillä oli. Muiden elämät olivat nyt heidän käpälissään. Kaamoskukka katsahti yövartion kauniiseen naaraaseen ja räpäytti harmaansinisiä silmiään. Miltähän hän näyttäisi elämänsä viimeisillä hetkillään? Kutsuisikohan tuo rakkaitaan apuun vai hyväksyisikö hän kohtalonsa tyynesti? Kuinkahan kauniisti veri voisi koristaa tuon kasvoja? Kaamoskukan tassuja syyhytti, hän halusi jo päästä likaamaan tassunsa eloklaanilaisten vereen. Kolli halusi kuulla muiden kissojen tuskan huudot ja omistaa sen vallan päättää muiden elämistä. Punatähden tappamisen jälkeen kollin päässä oli napsahtanut. Hän oli nauttinut siitä! Kolli oli oikeastaan yllättynyt miten hyvältä se oli tuntunut. Kaamoskukka oli hyvin vahvasti sitä mieltä, että hän oli kykenevä kissa päättämään kuka saisi elää. Ajatuksissaan Kaamoskukka ajatteli, että ehkä yövartion naaraalla voisi olla mahdollisuus elämään. Jos toinen anelisi kauniisti, ehkä hän voisi päästää naaraan menevään..
Pian metsässä kaikui Kharonin huuto. Se oli muille kissoille merkki rynnistää leiriin ja aloittaa taistelu. Kaamoskukka ei pitänyt siitä, että hänen pitäisi totella muiden käskyjä. Tummaturkkinen kissa kuitenkin tiesi, että tämä oli ainoa tie todelliseen valtaan. Kaamoskukka vilkaisi takanaan olevia kissoja, he olivat kaikki tulleet antamaan eloklaanilaiselle jotain ajateltavaa. Kaamoskukan ärsytykseksi Keijukainen syöksähti yövartiossa olleen kissan kimppuun. Naaras oli ollut hänen kohteensa, kuinka epäreilua toimintaa Keijukaiselta! Tabbykuvioinen kissa tuhahti ja pidätteli itseään, hänen teki mieli antaa Keijukaiselle köniin. Hän oli pilannut hänen suunnitelmansa täysin! Kaamoskukka oli jo ehtinyt kuvitella miltä sinikilpikonnakuvioinen ja vihreäsilmäinen naaras näyttäisi viimeisillä hetkillään. Kollin verkkokalvoille oli jo maalautettu kuva avuttomasta, suloisesta ja hänen armoillaan olevasta kissasta, jonka turkkia koristaa tummanpunainen, tuore veri. Hän ei ehtinyt harmitella tilannettaan sen kauempaa, sillä aukiolle oli tullut unenpöpperöisiä eloklaanilaisia. Kaamoskukka syöksähti keskelle taistelua ja valitsi uhrikseen paksuturkkisen, vaalean naaraan. Kaamoskukan silmiin eriväriset silmät omaava naaras ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta vastukselta. Tabbykuvioinen kolli iski kyntensä naaraan niskaan ja lapaan. Hänellä oli tarkoituksena kaataa eloklaanilainen kumoon ja antaa toiselle sellaisen maistiaisen Kaamoskukasta, että naaras ei unohtaisi häntä kuuna päivänä. Soturi oli kuitenkin yllättävän vahva ja hänen suunnitelmansa vaaleaturkkisen kissan kaatamisesta meni mönkään. Se lisäsi kollin raivoa ja hän syöksyi uuteen hyökkäykseen entistä raivokkaampana. Naaraalla oli etuna voimakkuus, mutta Kaamoskukan puolella olikin sitten kaikki muu. Hän loikkasi naaraan selkään ja upotti hampaansa naaraan niskaan. Veren mielenkiintoinen maku sai hänet hurmioituneeksi. Kolli keskittyi nauttimaan tästä tilanteesta niin paljon, että hän menetti tasapainonsa. Kolli putosi naaraan päältä ja raivostui. Kuka tuokin luuli olevansa? Kaamoskukka syöksähti vihaisena naaraan vatsan alta ja teki yllätyshyökkäyksen toisen oikeaan lapaan. Hän iski käpälillään raivostuneena ja antoi kaiken kuiden aikana patoutuneen raivon tulla siinä iskussa ulos. Hän halusi tappaa tuon naaraan, antaa toisen kuolla ja kitua hitaasti. Naaraan taistelutaidoissa ei tosiaan ollut kehumista. Kaiken lisäksi hän oli hidas! Missähän toinen oli sitten hyvä`Kaipa kaikilla oli jonkinlaiset vahvuudet ja Kaamoskukka halusi tietää millaiset vahvuudet naaraalla oli. Olikohan hän tappamassa hyvän saalistajan vaiko kenties hyvän johtajan?
“Missä sinä olet hyvä? Haluan tietää menettääkö Eloklaani tässä hyvän saalistajan vaiko uimarin”, Kaamoskukka kysyi yllättäen ja loikkasi taaksepäin nähdäkseen naaraan kasvot.
Soturi oli hämmentynyt eikä ehtinyt vastata, kun Kaamoskukka oli saanut kimppuunsa toisen naaraan. Kaksikko kieri puuterimaisessa lumessa yhtenä karvapallona ja kollin katseessa oli puhdasta raivoa. Tällä välin hänen aiempi kohteensa ehtisi takuulla paeta. Miksi kaikki kissat pilaisivat hänen suunnitelmansa tänään?! Eloklaanilaisnaaras ansaitsisi tästä koston. Näin kauniilla naaraalla oli taatusti kumppani ja perhe. Kauniit naaraat eivät osanneet ikinä pitää käpäliään erossa muista kissoista. Kaamoskukasta se oli iljettävää. Suurin osa naaraista ansaitsi olla arvojärjestyksessä alimpana, hiirien ja rottien kanssa. Kaamoskukka piti tassuillaan naaraasta tiukasti kiinni ja tuijotti toista verenhimoisena. Mitähän kivaa hän keksisi toiselle? Jos toisella olisi perhe, kuolema oli liian armollinen rangaistus. Kaamoskukka sai riuhtaistua itsensä naaraan otteestaan ja tunsi kylkensä vuotavan verta. Kaamoskukka mittaili tabbykuvioista kissaa viekkaasti katsellaan. Mitähän naaraan silmät olivat elämänsä aikana nähneet? Jäisiköhän soturi kaipaamaan jotain mitä voisi vain nähdä? Kuten kauniita iltoja ruskaisessa metsässä tai aamukastetta ruohikolla? Kolli katsoi naarasta tarkasti silmiin, hän halusi painaa naaraan vihreistä silmistä jokaisen pienenkin yksityiskohdan mieleensä. Hän tulisi olemaan viimeinen kissa, joka näkisi naaraan ihastuttavat silmät. Olisikohan Pimeyden metsä ylpeä hänestä? Kaamoskukka ainakin oli ylpeä itsestään.
“Olet kaunis, todella kaunis. Upea ja ihastuttava. Sääli, että olet varmasti varattu jollekin toiselle kollille. Niinhän te kaikki aina olette, kuvittelette olevanne jotain. Todellisuudessa olette yhtä alhaisia, kuin rotat, ötökät ja koppakuoriaiset. Suurin osa teistä kelpaa korkeintaan pentuja tekemään. Olisi liian armollista kuitenkin, jos elämäsi päättyisi tähän. Olen tarpeeksi korkea-arvoinen antamaan sinulle rangaistuksen, ansaitset sen”, Kaamoskukka naukaisi hyväntuulisella äänellä. Hän oli tyyni ja iloinen. Tämä oli hänen todellinen ensimmäinen, itsenäinen askel siihen, että hän saisi päättää kissojen kohtaloista. Kolli tunsi tassuissaan olevan jonkinlaista voimaa. Ehkä hän ei edes ollut tavallinen kuolevainen, vaan jotain suurempaa, mahtavampaa. Jotain voimakkaampaa, sitä hän oli. Viherkatse katsoi häntä epäluuloisesti ja asettui puolustusasentoon. Turhaa naaras pitkitti itseään tulevalta kohtaloltaan. Kohtalolta jonka oli määrittänyt ylempi taho. Kaamoskukka uskoi saaneensa ylemmältä taholta käskyn puhdistaa maallinen elämä tietynlaisista kissoista. Kolli uskoi hänellä olevan hyvin tärkeä tehtävä. Viherkatseen katseessa jokin sai hänet vinksahtamaan. Kuinka naaras kehtasi katsoa häntä noin?! Kaamoskukka syöksyi naaraan kimppuun sekuntiakaan miettimättä ja iski kyntensä naaraan silmiin. Veri pulppusi hänen tummille käpälilleen ja Kaamoskukan kurkusta kumpusi syvä murina.
“Sinä et katso minua enää koskaan noin!” tabbykuvioinen kissa sihahti ja Viherkatse huitoi ilmaa. Kaamoskukka otti iskut vastaan hampaitaan purren, vaikka inhosikin sitä tunnetta, että hänen turkkinsa meni siinä sotkuun. Kollin korvat täyttyivät Viherkatseen tuskaisista avunhuudoista. Kolli tunsi suurta mielihyvää, kun Viherkatseen kasvot värjäytyivät vereen. Tabbykuvioinen naaras sähisi ja yritti pistää Kaamoskukalle vastaan. Kolli sai uutta raivoa toisen rimpuiluista ja upotti kyntensä vielä syvemmälle naaraan silmiin. Hänen teki mieli repiä naaraan silmät irti, mutta lopulta hengähti syvään ja irroitti otteensa. Viherkatse valahti maahan makaamaan ja veri oli värjännyt jo tovi sitten lumen punertavaksi. Ilma oli pakkasen ansiosta kirpeä ja kolli hengitti syvään, maistellen ilmaa. Kaamoskukka ei sanonut mitään, harppoi vain naaraan ylitse etsimään seuraavaa uhriaan. Kolli oli pelottavan tyyne katsellessaan taistelevia kissoja, hän ei tuntenut lainkaan sääliä.
Pian hänen silmiinsä osui ruskeankirjava naaras, joka oli jo ottanut osumaa muilta kissoilta. Kaamoskukka sukaisi nopeasti rintaturkkiaan ja varmisti, että hän ei ollut wsaanut sen suurempia osumia. Kolli inhosi sitä, että hänen turkkinsa oli sekaisin, se tuntui hänestä hyvin epämiellyttävältä. Kolli lähti jolkottelemaan kohti seuraavaa uhriaan ja pian heidän katseensa kohtasivat. Kolli piti tiukasti katsekontaktin naaraassa ja räpäytti harmaansinisiä silmiään. Mitähän kivaa hän keksisi seuraavaksi? Kolli lähestyi ruskeankirjavaa kissaa aluksi hitaasti, mutta kun naaras otti askeleen häntä kohti, syöksyi Kaamoskukka kynnet esillä uuteen taisteluun. Hän yritti sivaltaa naarasta kylkeen, mutta ruskeaturkki paljastuikin yllättävän nopeaksi ja ketteräksi tapaukseksi. Kaamoskukka nosti ylähuultaan ja paljasti naaraalle komean hammaskalustonsa. Tuota naaras saisi katua. Ruskeankirjava eloklaanilaissoturi asettui puolustusasentoon ja väläytteli epävarmasti hampaitaan tummaturkkiselle kissalle. Kaamoskukka katsoi naarasta kolkosti. Hän halusi pitkittää tilannetta mahdollisimman paljon. Aiheuttaa kohteelleen tuskaa ja pelkoa tulevasta. Kaamoskukka pysytteli tyynenä ja kohotti hieman toista kulmaansa. Mitäköhän naaras oli kokenut elämänsä aikana? Oliko toisella ollut iloinen ja rauhallinen elämä? Vaiko oliko toinen kokenut kurjuuksia? Kaamoskukka halusi tuntea jokaisen kivun tunteen mitä naaras oli kokenut, jotta hän voisi tehdä niistä kymmenen kertaa pahempia. Kollin harmaansinisissä silmissä loisti kylmyys ja julmuus. Hän kertoa katseellaan, että naaraalla ei ollut mitään toivoa. Kaamoskukka piti itseään voittamattomana, Pimeyden metsä suojelisi kyllä omaa lähettiään.
“Älä pelkää, en usko kuoleman sattuvan”, Kaamoskukka naukaisi tyhjällä ja karmivalla äänellä. Eloklaanilaissoturi katsoi kollia hieman peläten, mutta sähisi kuitenkin itseään puolustaen. Tabbykuvioinen kolli nosti toista käpäläänsä ja tutkaili kynsiään. Ne olivat tarkasti teroitetut, hän huolehti kynsistään hyvin. Muutkin saisivat huolehtia, taisteleminen oli silloin paljon siistimpää. Kaamos kävi varoittamatta naaraan kimppuun. Hän upotti kyntensä toisen nahkaan ja antoi veren pulpahtaa hänen käpälilleen. Naaraskissa ei kuitenkaan täysin ilmaiseksi antanut mitään, vaan huitoi kollikissaa väsyneesti.
“Rimpuilu satuttaa sinua vain enemmän. Kerrohan, mitä muuta kivuliasta olet kokenut elämäsi aikana?” kollikissa kysyi naaraalta, jonka silmissä välähti selvästi muistoja. Kaamoskukka halusi nähdä toisen pään sisään ja tietää naaraasta kaiken.
“Mitä se sinulle kuuluu?” ruskeankirjava naaras sähähti epävarmalla äänellä ja yritti potkia voimattomasti kollisoturia pois päältään. Kaamoskukkaa ärsytti, miksi toinen ei voinut totella häntä? Impulsiivisesti kollikissa päästi toisesta irti, mutta tarttui välittömästi naarasta oikeasta takajalasta. Hän riuhtaisi ruskeankirjavaa kissaa kaikilla voimillaan ja puristi hampaillaan naarasta jalasta. Naaraskissa älähti ja Kaamoskukka huitaisi toista kasvoihin vihastuneena.
“Hiljaa!” Kaamoskukka ärähti toiselle epäselvästi ja kiskoi naaraan jalkaa hullun lailla. Kaamoskukka halusi toisen kuolevan, kolli halusi repiä naaraan jokaisen raajan yksitellen irti ja katsoa, kun eloklaanilaissoturi vuotaisi hiljakseltaan kuiviin. Katsoa kun elämä hiipuisi hänen silmistään tuskallisen hitaasti pois ja jäljelle jäisi vain tehtävässään onnistunut Kaamoskukka. Kolli kiskoi naarasta kaikilla voimillaan jalasta ja veri oli tahrannut jo aikoja sitten hänen kuononsa. Kolli odotti, että hän pääsisi puhdistautumaan. Lopulta kolli kiskaisi toista jalasta vielä viimeisen kerran niin kovaa, kun vain sai kiskottua. Sen tehtyään hän päästi irti ja vetäisi henkeä. Kolli oli tarttumassa ruskeankirjavan kissan toiseen jalkaan, mutta jokin suurempi, mustavalkoinen kissa kävi hänen päälleen.
Kaksikko kierähti lumessa ympäri ja Kaamoskukka murisi raivoisasti.
“EIkö kukaan tässä typerässä klaanissa osaa olla sotkeutumatta MINUN asioihini? Teistä surkeista naaraista ole mitään hyötyä!” Kaamoskukka ärähti ja sylkäisi mustavalkean kissan naamaan. Kaamoskukka jakeli toiselle iskuja, jotka alkoivat olla jo hieman väsyneempiä, mitä taistelun alkupuolella. Kollin voimat alkoivat olla lopussa, mutta adrenaliinin tuoman ryöpytyksen mukana hän jaksoi vielä.
“Kuole, kuole, kuole!” Kaamoskukka sihisi naaraalle ja oli upottamassa hampaansa naaraan kaulaan antaakseen toiselle tappavan puraisun, kunnes takkuinen karvapallo kiisi ilman halki ja iski hampaansa Kaamoskukan niskaan.
“Kukaan ei puhu minun Kuutamolaineelleni tuohon sävyyn!” punaturkkinen naaras murisi ja tunnekuohuissaan kiskoi Kaamoskukkaa irti mustavalkeasta kissasta. Kaamoskukka sähisi ja katsoi naaraita vihaisena. Että hän sitten inhosi jokaista eloklaanilaista, saisivat hänen puolestaan kuolla kaikki!
