Kaamoskukka
Hilleripilven kauniiksi suittu turkki kimmelsi Kaamoskukan vieressä. Hilleripilvi näytti kaikessa komeudessaan täydellisyyden ruumiillistumalta. Kaamoskukka olisi ajatellut Hilleripilveä omana Jumalanaan, jos hän ei olisi itse sellainen. Leopardilaikkuinen kolli oli kuitenkin hyvin lähellä sitä, vaikka Kaamos ei halunnutkaan muuttaa heidän roolejaan. Hän oli palvottaja ja Hilleripilvi palvoja, vaikka tuolla ulkonäöllä palvojia olisi ollut jonoksi asti. Kollisoturi oli kuitenkin vain hänen ja yksin hänen. No, ehkä heidän klaanitoveriensa mielestä myös Lammikkoloikan. Olihan kollikaksikolla nerokas juoni siitä miten he saisi Hilleripilven jalon suvun jatkumaan. Kaamoskukasta oli sääli, että se ei onnistunut hänen avullaan, mutta Lammikkoloikka oli ihan kelvollinen valinta. Naaraalla oli hyvä suku, isänä edesmennyt Henkäystähti ja emonaan Tuhkajuova, joka oli jopa kenties Kuolonklaanin arvostetuin soturi. Se titteli olisi kuulunut oikeasti Kaamoskukalle, mutta minkäs sille mahtoi, että kuolonklaanissa oli niin paljon sokeita kissoja. He eivät vain nähneet hänen todellista potentiaaliaan. Kuinka julmaa, törkeää! Sitten kun hänestä tulisi päällikkö, hän kyllä keksisi epälijöilleen kaikenlaista puuhaa eikä yksikään niistä hänen keksimistään tehtävistä olisi kovinkaan mukavaa suoritettavaa.
“Muruseni, oletko sinä puhunut Lammikkoloikan kanssa pennuista?” Kaamoskukka kysyi ja hieroi kuonoaan toisen poskeen. Hilleripilvi venytteli niskaansa ja venytystuokionsa jälkeen lopultakin nyökkäsi oikealle kumppanilleen.
“Kaamokseni, olen minä. Lammikkoloikka ei millään ole meinannut lämmetä sille ajatukselle, että pentuja voisi hankkia nopeamminkin, kuin ikuisuuden kestäneen yhdessäolon jälkeen. Mutta nyt minusta tuntuu, että olen saanut pehmitettyä hänet. Hän on jopa muutaman kerran puhunut siitä, että hänestä olisi mukavaa, jos Tuhkajuova ehtisi nähdä hänen pennunpennut. Se naaras tuntuu kyllä kuukahtaneen, joten ehkä hän on lähellä loppuaan? Lammikkoloikka on niin kiinni emossaan, että haluaa taatusti hänen näkevän ihanat pienet pentunsa ennen poismenoaan”, Hilleripilvi kertoi ja loppua kohden tuon ääni muuttui sarkastiseksi. Kaamoskukka virnisti, Lammikkoloikan heikko kohta oli ollut todella helppo löytää. Hilleripilven juoru Tuhkajuovasta oli kuitenkin jotain mistä Kaamoskukka ei ollut ennen kuullut ja kolli suorastaan rrrrakasti meheviä juoruja, joista hän voisi kenties itsekin hyötyä. Kolli ei hirveästi kiinnittänyt huomiota epäkiinnostaviin klaanitovereihinsa ja kaikessa epäystävällisyydessään Tuhkajuova oli juuri sellainen. Naaraasta ei yleensä saanut irti juurikaan mitään. Hän keskittyi vain soturiuteen eikä Kaamoskukka ollut varma oliko Tuhkajuova edes kuullut hauskanpidosta. Tuskin, kolli epäili ja kietaisi häntänsä niin tiukkaan Hilleripilven omaan, että he saattaisivat jäädä toisiinsa kiinni loppuelämäksi.
“Kiinnostavaa, oletko huomannut Tuhkajuovan olevan väsyneempi vai kertoiko Lammikkoloikka sinulle tästä?” tabbykuvioinen kissa uteli salarakkaaltaan ja hänen siniharmaa katse siirtyi metsän kasvustoon. Viherlehti oli jälleen värjännyt puut ja kasvit vihreiksi. Joku olisi voinut kommentoida maisemaa kauniiksi, mutta Kaamoskukkaa ei erityisesti sellainen kiinnostunut. Hänen seuransa oli komeaa, joten millään muulla ei ollut mitään väliä. Hilleripilvi kohautti olkiaan.
“Eikö hän ole aina vakava ja jäykkä? Kaipa hän on ollut tavallista kireämpi, yritin jutella hänelle partiossa enkä saanut vastaukseksi oikein mitään. Mutta eipä hän yleensäkään ole mikään päivänpaiste, joten siinä ei ole mitään uutta. Mutta voitko kuvitella, Lammikkoloikka jopa hieman avautui minulle! Hän kertoi, että Tuhkajuova on vaikuttanut väsyneemmältä, mutta mitään muuta en saanut hänestä irti. Mutta sen jälkeen hän alkoi lämpenemään niille pennuille, joten ehkä Tuhkajuova on sairastunut?” Hilleripilvi selitti. Kaamoskukan kulmat kohosivat yllättyneinä. Kun Lammikkoloikka ja Hilleripilvi olivat aloittaneet suhteensa, naaraasta ei ollut saanut mitään irti. Ehkä Tuhkajuova oli oikeasti huonovointinen. Mutta kun kolli todella mietti asiaa, hän ei keksinyt yhtään keinoa miten hän voisi siitä hyötyä. Tuskin se hyödyttäisi Hilleripilveäkään. Lammikkoloikka saattaisi korkeintaan takertua kolliin entistä tiukemmin, mutta sehän ei Kaamoskukalle sopinut! Vaikka nuo kaksi pariskuntaa esittivätkin, kolli halusi pitää Hilleripilven mahdollisimman paljon itsellään. Kunhan he saisivat pennut tehtyä, he voisivat yhdessä keksiä keinon kuinka he hankkiutuisivat Lammikkoloikasta eroon. Se ei kuitenkaan ollut tämän päivän murhe. Teki Hilleripilvenkin maineelle hyvää, että hänellä oli kumppaninaan maineikkaan suvun tytär. Kaamoskukka kohensi ryhtiään ja haukotteli kita ammollaan. Kaikki tämä pohtiminen ja asioiden venkslaaminen sai hänet uneliaaksi. Kollin yöunet olivat jääneet aivan liian lyhyiksi, sillä Jääviilto oli jälleen laittanut hänet aamupartioon. Eikö kolli ymmärtänyt mitä tuollainen aamuherääminen teki hänen silmilleen? Kuinka ne voisivat nyt tuikkia tähtien kanssa kilpaa, jos niitä koristi väsymys? Niinpä, Jääviilto ei todellakaan ymmärtänyt tärkeistä asiosita yhtään mitään. Kuolonklaani oli täynnä muitakin kissoja, jotka varmasti heräisivät onnellisina uuteen aamuun vain palvellakseen Jääviiltoa ja Pimentotähteä. Kaamoskukka ei kuitenkaan kuulunut niihin kissoihin. “Hilleripilvi, kultaseni. Nyt on nokosten aika”, Kaamoskukka totesi kumppanilleen ja kääriytyi pieneksi keräksi. Soturien velvollisuudet eivät kuitenkaan loppuisi koskaan, joten miksi suorittaa loputtoman pinon tehtäviä, kun voisi nauttia auringosta kumppaninsa kanssa? Se oli todella hyvä kysymys eikä Kaamoskukka todellakaan tiennyt miksi niin moni kissa päätti siitäkin huolimatta valita velvollisuuksien suorittamisen. Hilleripilvikin kääräytyi pieneksi, somaksi keräksi ja kävi Kaamoskukan vierelle makaamaan.
”Sinä se sitten tiedät kuinka kissan kuuluu viettää aikaa.”
