Kaamoskukka
Kirjoittaja: Aura
Pimentovarjon tapa puhua nosti nuoren soturin karvat pystyyn. Hän oli luullut emoaan erilaiseksi, mutta toinen olikin yhtä hyödytön mitä eilispäivän riista. Kaamoskukka ei vastannut naaraalle mitään, vaikka toinen olikin täysin oikeassa. Hän seisoi tasan vain itsensä puolella.
”Mitä sinä muka tiedät minusta?” Kaamoskukka naukaisi matalalla äänellä ja väläytti emolleen hampaitaan.
”Minä en kuvittele mitään, ei kuulu tapoihini”, tummaturkkinen kissa vastasi koppavasti ja räpäytti silmiään naaraskissalle. Kenties toinen joskus tajuaisi, että hänen kanssaan kannattaisi pysytellä hyvissä väleissä. Pimentovarjo oli selvästi odotettua hiirenaivoisempi ja Kaamoskukka mietti olisiko toisesta mitään hyötyä missään. No, ainakin hän oli varapäällikön poika. Titteli kai sekin. Kolli meinasi paljastaa naaraalle, että hän ei todellisuudessa välittänyt isänsä kohtalosta pätkääkään. Turmaloikka oli ollut isänä ihan mukava, mutta auttoiko se Kaamoskukkaa etenemään elämässään? Ei. Kollista ei ollut mitään hyötyä, joten miksi Kaamoskukka käyttäisi aikaansa toisen kaipaamiseen.
”Kukaan ei ole siis turvassa sinun seurassasi. Miten me muka voisimme luottaa, ettemme me olisi seuraavia uhrejasi?” kolli esitti Pimentovarjolle kysymyksen ja kohotti tassullaan toisen leukaa. Hän puristi naaraskissan leukaa tassullaan ja katsoi toista suoraan silmiin.
”Olet häijy ja katala kissa, Pimentovarjo. Minä aion olla sinun seuraajasi, omaan samoja hyviä ominaisuuksia mitä sinäkin”, Kaamoskukka virnisti ylimielisesti. Pimentovarjo riuhtaisi itsensä poikansa otteesta ja katsoi kollia kylmästi.
”Mitä arvon varapäällikkö sitten haluaa minun tekevän? Lisää murhiako, kuten sinä teit?” Kaamoskukka naukaisi hieman huvittuneena ja vetäisi kasvoilleen taas vakavan ilmeen.
”Vitsi vain, huumoria emoseni, huumoria”, kolli lisäsi nopeasti ja kääntyi sisaruksiensa puoleen. Hän lähti tassuttelemaan emonsa edellä puhuakseen hetken kahden Pyräkkäpirun ja Myrskymahdin kanssa. Hän pudisteli kaksikolle päätään ja huokaisi hiljaa.
”En enää todella tiedä mitä ajatella…” Kaamoskukka mourusi hiljaa. Hän ei ollut yllättynyt siitä, että Pimentovarjo oli todella murhannut elämänkumppaninsa. Toisaalta, Kaamoskukka oli valmis tekemään aivan samoin; emonsa poika, kun oli. Hämärätassusta ei olisi ikuisesti hyötyä, mutta toistaiseksi naaras oli menolippu rikkauksiin. Ja kollisoturi tunsi suurta mielihyvää ajatuksesta, että hän saisi pahoinpideltyä naarasta hiljakseen. Kuinka jonkin kissan omistaminen olikin niin kutkuttava ajatus? Kaamoskukan sisällä suorastaan kutkutti, kun hän mietti mitä kaikkea hän saisi aikaan leikkikalunsa kanssa. Kaikki oli vasta alussa ja sen takia kaikki olikin niin mahdottoman jännittävää hänen mielestään!
//Pimento ja pennut?
