Kaamoskukka
Kirjoittaja: Aura
Kaamoskukka asteli viileästi Tattihallan edellä. Tattihalla oli hänen avaimensa lähes vapaaseen ulkoiluun, vaikka kaikista mieluiten hän kulkisi yksinään. Hämärähalla oli toinen kenen avulla hän pääsisi ulkoilemaan, mutta kollin ikäväkseen naaras oli parantajanpesällä. Hämärähalla saisi alkaa toipumaan tai Kaamoskukka laittaisi toisen toipumaan.
”Niin, niin siis.. Mihin me olemmekaan matkalla?” Tattihalla kysyi korvat lerppuen ja Kaamoskukka vilkaisi toista liioitellun lämpimästi.
”Muruseni, me olemme vain kävelyllä. Rentoudu, olet kuin hirviön nähnyt kissa”, tabbykuvioinen kissa naukaisi rennolla äänensävyllä ja nautti viileästä ilmasta. Kaamoskukka oikeastaan jopa piti lehtikadosta, hän ei ymmärtänyt mitä muut kissat näkivät vihreässä ruohossa. Hän ei ollut myöskään huolissaan vatsansa täyteydestä, sillä hän oli päättänyt, että vaikka pihistäisi muilta ruokaa. Kolli ajatteli, että hän ansaitsi syödä joka tilanteessa. Hänestä Kuolonklaanissa oli paljon kissoja, ketkä saisivat hänen puolestaan nähdä nälkää. Ehkä Henkäystähti järkevöityisi ja laittaisi tulevan lehtikadon varalle ruokarajoituksia. Ne eivät tietenkään koskisi Kaamoskukkaa, ehei. Kaamoskukka terävöitti aistejaan, haistoiko hän… kotikisun? Kolli kohotti kuonoaan ja maisteli ilmaa. Hänen viiksensä väpättivät, oliko Kuolonklaanin puolelle eksynyt kotikisu? Kolli virnisti, kieltämättä pieni taistelu tekisi terää. Hän vilkaisi Tattihallaa, joka oli keskittynyt maisemien ja Kaamoskukan tarkkailuun. Kolli olisi vain tiellä hänen taistellessaan ja pahimmassa tapauksessa saattaisi laverrella Henkäystähdelle. Kaamoskukka ei voisi ottaa sitä riskiä.
”Anteeksi, saisinko hetken omaa rauhaa? Haluaisin muistella Turmaloikkaa, isääni. Hän kuoli hetki sitten”, kolli muistutti ja yritti vedota suurikokoisen kollin tunteisiin. Tattihalla nyökkäsi arasti ja peruutti helpottuneena kauemmaksi Kaamoskukasta. Kolli lähti jolkottelemaan kotikisun löyhkän perässä ja seurasikin hajuvanaa kepein askelin. Kollin harmahtaviin silmiin osuikin pyöreä ja säälittävän laiskan näköinen kollikissa. Toinen vaikutti olevan harvinaisen hukassa ja tuntematon, punapantainen kolli harhailikin hämmentyneenä. Kaamoskukka irvisti halveksuen ja paljasti hampaansa vihaisena.
”Hei! Olet Kuolonklaanin reviirillä, ulos täältä”, tummaturkkinen kissa sähähti ja säikäytti kollikissan. Kolli väläytti soturille hymyntapaisen ja lähestyi toista muutamalla askeleella.
”Oi, anteeksi! Missä minä olen? En löydä kotiin ja koira jahtasi minua. Oletko sinä todella aito metsäkissa, hih? Minä olen Puh, hauska tutustua!” vaalea kissa naukaisi iloisesti ja tarjosi tassuaan tutustumisen merkiksi. Kaamoskukka läimäytti toista tassuun kynsillään ja lähestyi toista matalasti muristen.
”Anna minä autan sinut pois täältä. Ei ole nimittäin lainkaan hauska tutustua..”, Kaamoskukka sihahti ja syöksähti kollin kimppuun. Kotikisu vinkaisi ja lennähti maahan avuttomana. Puhiksi esittäytynyt kissa yritti kömpiä pystyyn, mutta Kaamoskukka oli päättänyt, että ei antaisi toiselle lainkaan armoa. Hän loikkasi Puhin päälle ja kaksikko kieri lähemmäksi Eloklaanin rajaa.
”Anteeksi, minä en halua mitään pahaa! Pä-päästä minut, jooko. Lupaan etten tee mitään pahaa”, kotikisu vikisi ja kollin säälittävä vikinä antoi Kaamoskukalle yhä enemmän intoa toisen pieksemiseen. Kaamoskukka pysäytti kaksikon kierimisen ja kohensi asentoaan. Kaamoskukka seisoi pyöreän kollin päällä ja asetti kyntensä toisen kaulalle. Hän painoi yhden kynnen toisen pehmeän turkin läpi ja kiristi otettaan.
”Minä pidän siitä, kun sinä anelet. Se on turhaa. Katso minua, katso taivasta. Ne tulevat olemaan viimeiset asiat, jotka sinä tulet näkemään. Muista minut, olen Kaamoskukka. Tämän metsän suurin ja mahtavin kissa”, tabbykuvioinen kolli naukui heleällä, iloisella äänellä. Kollikissa virnisti toiselle. Hän oli nauttinut Punatähden tappamisesta, mutta tästä hän nautti selvästi enemmän. Toinen pelkäsi ja toisen elämä oli hänen tassuissaan. Kaamoskukasta tämä oli hauskaa! Kolli siveli tassullaan Puhin poskea ja kollin silmät olivat täynnä kauhua. Kaamoskukka virnisti ja mietti mitä tekisi seuraavaksi. Hän halusi, että kotikisu tulisi kuolemaan hitaasti, tuskallisesti ja peläten.
”A-apua. Joku, kuka tahansa..”, Puh vikisi hiljaa ja Kaamoskukka väläytti hampaitaan.
”Ole jo hiljaa! Kukaan ei kuule enkä jaksa kuunnella tuota kauaa”, kollisoturi murahti, hän oli jo kyllästynyt Puhin säälittäviin vikinöihin.
”Hei, kiusaa itsesi kokoisia!” kuului ärähdys Eloklaanin reviirin puolelta. Kaamoskukka nosti katsettaan ja huomasi oranssiturkkisen kollikissan. Hän ei tuntenut toista nimeltä, joku turhake soturi Eloklaanista. Kolli mittaili toista kollia katseellaan ja pyöräytti silmiään.
”Hän tunkeutui meidän reviirilleen eikä suostunut lähtemään. Hän ansaitsee kuolla. Häivy, tämä ei kuulu sinulle tai Eloklaanille pätkän vertaa”, Kaamoskukka sihahti soturille, joka oli paljastanut kyntensä.
”Päästä hänet tai minä en vastaa seurauksista”, raitaturkki murisi Kaamoskukalle, joka ei enää kiinnittänyt niinkään huomiota hänen allaan olevaan kotikisuun.
”Ihan kuin teistä eloklaanilaisista koskaan olisi mihinkään”, kolli provosoi toista. Ehkäpä hän voisikin hoidella molemmat päiviltä? Ainakin se toimisi varoituksena eloklaanilaisille, että hänen touhuihinsa ei paranisi puuttua. Eloklaanilainen soturi loikkasi Kaamoskukan kimppuun ja kollit kierähtivät Puhin päältä kauemmaksi. Kaamoskukka murisi vanhemmalle soturille turhautuneena. Kolli oli Kaamoskukkaa paljon raskaampi rakenteeltaan ja täten eloklaanilaisilla oli etulyöntiasema. Raidallinen kissa piteli tabbykuvioista tiukasti kiinni ja piti tarkkaa katsekontaktia.
”Luovuta, olet jo hävinnyt. Minun ei tarvitse tappaa voittaakseni. Päästän sinut menemään, jos päästät minun ja tuon kotikisun lähtemään”, kolli ehdotti Kaamoskukalle, joka tuhahti pilkallisesti toisen ehdotukselle. Pyristelyjen ja surkeiden pakoyritysten jälkeen oli kollin pakko myöntää, ettei hän pääsisi karkuun.
”Alkakaa painua, tämä ei jää tähän”, Kaamoskukka sihahti ja tuntematon soturi muksautti toista vielä varoituksena. Kolli nousi Kaamoskukan päältä ja soturi pyyhki turkkiaan äkäisenä. Toinen oli sotkenut hänen turkkinsa täysin ja ansaitsesi kuolla. Eloklaanilainen oli kääntänyt hänelle selkänsä ja kumartunut kotikisun. Hetken Kaamoskukka harkitsi, että hän hyökkäisi yllätyshyökkäyksenä soturin kimppuun ja tappaisi toisen. Ajatus tappamisesta tuotti hänelle mielihyvää, mutta ikävä kyllä Tattihallan huhuilu keskeytti hänet. Kolli vilkaisi vielä kerran tunkeilijoita murhaavasti ja käänsi sitten itsensä punaruskean Tattihallan puoleen.
”Mi-mitä on tapahtunut? Kuulin täältä ääniä ja-”, kollisoturi kysyi ujosti nuoremmalta kissalta ja sai vastaukseksi tuhahduksen.
”Kuolonklaanin reviirille tunkeuduttiin, he saavat maksaa tästä. Tule, me palaamme nyt leiriin ja minä menen kertomaan Henkäystähdelle kaiken”, Kaamoskukka murahti ja hänen häntänsä huiski vihaisena. Sitä ennen hän kyllä sukisi turkkinsa ja tarkastuttaisi haavansa Hehkuaskeleella. Hänhän ei tasan kuolisi eloklaanilaisen tekemiin vammoihin. Tämän hän kyllä kostaisi, se oli selvä peli se. Ei epäilystäkään, että tämä ei jäisi tähän.
//KP-boosti
