Kaamoskukka
Kirjoittaja: Aura
Käpäläni nykivät unen tahtiin. Olin ollut aamuyön partiossa mukana ja sen jälkeen painunut pehkuihin jatkamaan uniani. Pidin huolta siitä, että sain joka päivä nukuttua tarpeeksi. Inhosin sitä tunnetta, kun olin väsynyt. En ollut silloin parhaillaan, vaikka ainahan minä upea olin.. Halusin vain varautua kaikkeen. Näin unta siitä, että olin taistelemassa eloklaanilaisia vastaan, mutta yhtäkkiä uneni vastus alkoi tökkimään minua ja havahduin.
“Kaamoskukka, vieläkö sinä nukut?” kuului ääni jostain kaukaa. En olisi millään jaksanut herätä, mutta lopulta raotin silmiäni ja katsoin häiritsijää kyllästyneenä. Se oli Lammikkoloikka, Tuhkajuovan ja Henkäystähden tylsääkin tylsempi tytär. Ärsyyntyneisyys vaihtui uteliaisuuteen, sillä naaras oli viimeinen kissa kuka harrasti muiden herättämistä huvikseen. Arvelin, että naaraalla oli kuitenkin jotain tylsää asiaa, kuten kutsu partioon. Kömmin pystyyn ja venyttelin etukroppaani. Sen jälkeen katsahdin klaanitoveriini uteliaana.
“Lähde kanssani harjoittelemaan taistelua”, Lammikkoloikka tokaisi ja kääntyi heti lähteäkseen. Kun naaras ei katsonut, väläytin hänelle hampaitani. Kuinka toinen kehtasi käskeä minua, mietin ja nostin ylähuultani halveksuvasti. Sitä paitsi taistelutaitoni eivät todellakaan kaivanneet hiomista, mutta kaipa naaraan omat kaipasivat. Sellaistako se oli olla huono jossain asiassa? Jatkuvaa harjoittelua oppilaan tapaan.
“Tuletko? Olen käsittänyt, että sinä et häviötä pelkää”, Lammikkoloikka huikkasi viileästi ja kiirehdin naaraan perään. Minäkö, häviäisin? No nyt hänellä oli hieman turhat luulot itsestään ja olin valmis viemään ne naaraalta. Se tuskin vaatisi hirveästi taitoa.
“Et tietääkseni ole mikään mestarini”, totesin päästyäni savunharmaan kissan rinnalle ja kohotin toista kulmaani. Vaikka olinkin jo nyt täynnä naaraan tapaa puhua, paloin halusta ottaa selvää mikä hänen agendansa oli. Kukaan ei nimittäin järjestänyt taisteluharjoituksia huvikseen, eihän?
“Sinä olet sopiva vastus. Minä olen kestävä ja voimakas, sinä nopea ja… Tiedäthän, tuollainen luikku? Eikö sinustakin olisi hyvä, että me harjoittelisimme toisiamme vastaan? Minusta ainakin voisimme oppia jotain”, naaras vastasi tyynesti ja siristelin silmiäni.
“Minullako, opittavaa sinulta? Älä unta näe”, pyöräytin silmiäni huvittuneena, mutta en voinut kieltää, että taisteleminen aikuista kissaa vastaan oli jopa hauskaa. Sääli vain, että naaras oli Henkäystähden tytär. Toinen varmaan ryntäisi isänsä luokse heti, jos vähänkin muiluttaisin häntä.
Kun saavuimme sopivalle aukiolle, nostin häntäni ylpeästi pystyyn ja kohotin kuonoani hieman ylimielisesti. En ollut nähnyt Lammikkoloikan taistelevan ennen, mutta en uskonut, että naaras olisi siinä mitenkään kovin kummoinen. Aloin kuitenkin jo hieman kyllästyä odotteluun enkä kuunnellut puoliakaan siitä mitä naaras selitti. Jotain taisteluasennoista ja liikkeistä, blaa blaa.
“Aloitetaan jo. Minä en tullut kuuntelemaan luentoasi, vaan taistelemaan”, huokaisin kärsimättömänä ja nostelin etukäpäliäni. Halusin jo päästä upottamaan kynteni naaraan turkkiin.
“Taistelemme kynsin, se ei varmaan ole sinulle mikään ongelma?” naaras kysyi ja mittaili minua katseellani. Siristin jälleen silmiäni. Tiesikö hän jotain? Oliko Jurotassu juorunnut? Oliko tämä jokin ansa?
“Jos sinä haluat, niin kaipa se sopii”, kohautin olkiani ja liu’utin kynteni ulos.
“Selvä, aloitetaan sitten.”
Aloin kiertämään naaraan kanssa kehää. Tarkkailin häntä koko ajan katseellani ja pyrin lukemaan naaraan jokaisen pienenkin eleen. Lopulta kyllästyin odottamaan, että naarassoturi hyökkäisi, vaan syöksyin hänen kimppuunsa. Viilsin naarasta vatsaan ja loikkasin sen jälkeen kauemmaksi. Kuulin naaraan ähkäisevän ja virnistin tyytyväisenä. Noinko helposti naaras oli luovuttamassa? Hän olisi niin helppo-. Samassa lensin ruohikkoon selälleni. Olin uppoutunut omiin erinomaisiin ajatuksiini ja naaras oli päässyt yllättämään. No, kaipa sitä piti antaa huonommalle tasoitusta. Pääsin nousemaan takajaloilleni ja iskin naarasta poskeen. Lammikkoloikka kuitenkin potkaisi minua ja lensin ulahduksen saattelemana maahan. Purin huultani, miten naaras olikin osunut noin kovaa? Lammikkoloikan potku ei ollut todellakaan tappava, mutta minua ärsytti miten hän oli kehdannut osua noin kovaa. Raivo alkoi elää sisälläni kasvavan liekin lailla ja ajatus mahdollisesta häviöstä ei ainakaan auttanut minua.
“Anteeksi, sattuiko sinuun? Ei minun ollut tarkoitus-”, naaras pahoitteli ja vilkaisin toista raivostuneena.
“Säästä selityksesi hiirenaivoisille! Onko tämä jokin ansa? Yritätkö tappaa minut?” sähisin Lammikkoloikalle ja nousin ylös välittämättä takajalan kivusta. Olin valmis tekemään naaraasta lopun.
“Pitäisikö sinun näyttää tuota par-”, Lammikkoloikka aloitti, mutta raivon sumentamana syöksähdin hänen kimppuun ja iskin hampaani hänen kaulaan. Lammikkoloikka ulvaisi yllättyneenä ja yritti ravistaa minut irti. Tarrasin kuitenkin vain lujempaa. Veri purskahti suuhuni ja tiesin, että saisin tapettua naaraan, jos vain haluaisin. Vaikka halusinkin toimia impulssien varassa, tiesin että päällikön tyttären tappaminen olisi maailman typerin veto. Olisihan minun pitänyt arvata että naaraalla oli jotain taka-ajatuksia! Lopulta Lammikkoloikka kierähti kyljelleen ja en ehtinyt kierähtää hänen altaan, vaan näin naaraan alle puristukseen. Lammikkoloikka kuitenkin nousi nopeasti ylös ja tuijotti minua silmät suurina. Oma katseeni oli kuitenkin vain naaraan kaulassa olevassa haavassa, josta vuoti verta. Kokeneena taistelijana näin kuitenkin heti, että Lammikkoloikka ei ollut missään hengenvaarassa, mutta naaraan olemus kertoi muuta. Lammikkoloikka tuoksui pelolta ja se sai minulle voimallisen olon. Sen avulla pystyi hallitsemaan muita, mikään muu ei ollut siihen yhtä tehokas keino.
“Eiköhän.. Eiköhän me lopeteta tähän”, Lammikkoloikka sai henkäistyä ja avasi suunsa sanoakseen vielä jotain, mutta hetken kuluttua hän sulki sen. Kampesin itseni ylös ja lähdin kulkemaan Lammikkoloikan kanssa yhtä matkaa. Tiesin toimineeni raivon ja äkkipikaisuuden vallassa typerästi. Jos Lammikkoloikka nyt kertoisi Henkäystähdelle, minä olisin mennyttä. Minun olisi korjattava tilanne.
“Otetaanko vielä uusiksi? Voittaja ei tainnut ihan selvitä”, kysyin leppoisasti ja sukaisin turkkiani.
“Otetaan vain. Tuletko kanssani Hehkuaskeleen luokse? Ehkä sinunkin olisi hyvä tarkastuttaa vammasi”, naaras vastasi viileästi ja nyökäytin päätäni. Oikeasti minua ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa käydä parantajanpesällä, mutta kaipa se muodon vuoksi olisi ihan hyvä. Olisihan se epäilyttävää, jos vain toinen meistä olisi käynyt parantajalla.
“Joskus ystävien kesken käytävät taisteluharjoitukset hieman eskaloituvat, ei sen kummempaa”, Lammikkoloikka vielä lisäsi, mutta tiesin meidän molempien tietävän, että hän valehteli. Emme olleet ystäviä missään universumissa ja tiesin, että molemmat olivat tulleet harjoituksiin vain ajaakseen omaa asiaansa. En vielä tiennyt mitä Lammikkoloikka juoni, mutta aioin ottaa siitä selvää. Ehkäpä jopa Hilleripilvi voisi tehdä sen.. Kolli oli luottokissani, oikea käpäläni. Jos joku niin Hilleripilvi ottaisi selvää Lammikkoloikan aikeista. Päätin, että puhuisin Hilleripilvelle heti tänään. Kolli voisi soluttautua Lammikkoloikan ystäväksi ja hieman kysellä hänen suunnitelmistaan. Varovaisesti, totta kai. Kukaan meistä kolmesta ei ollut tyhmä. Ajatus uudesta suunnitelmasta ja pienestä, mutta ah, niin ihanasta juonittelusta sai minut piristymään. En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan leopardikuvioiselle kollille meidän uudesta suunnitelmasta. Se oli myös mainio syy viettää lisää aikaa Hilleripilven kanssa. Olihan kolli minulle niin kovin rakas ja ansaitsi huomiotani enemmän, kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta kolli oli saanut sitä aivan liian vähän viime aikoina. Pennut, Hämärähalla, yök, ja oppilaani veivät aivan liikaa minun kallisarvoista aikaani. Ehkäpä kuitenkin tämä suunnitelma taas lähentäisi meitä. Onneksi pystyin luottamaan siihen, että kolli ei ollut unohtanut minua. Eihän kukaan voisi unohtaa Kaamoskukkaa.
KP-boosti käytössä
