Käärmekulta
Loikin nummella eteenpäin tähtitaivaan alla. Olin päättänyt lähteä jälleen yölliselle kävelyretkelle – yksin. Pidin siitä, kun metsä oli hiljainen ja sain olla täydessä rauhassa itsekseni. Myös nummella vaeltaminen herätti minussa muistoja siitä, kuinka Eloklaani oli aikoinaan joutunut asustamaan nummella sotien takia.
Hengitin syvään ja annoin viileän yötuulen pörröttää turkkiani. Olin jo tottunut ja sopeutunut hyvin tehtävääni klaanin varapäällikkönä. Se ei ollutkaan erityisen hankalaa, kuten olin joskus kuvitellut. Minun täytyi vain auttaa päällikköä tämän tehtävissä, siinä se. Sen kaiken ulkopuolella olin vain tavallinen soturi.
Tunsin kylmän vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Vilkaisin taivaalle ja huomasin, että tähdet olivat peittyneet synkkien pilvien taa. Pian alkaisi sataa taivaan täydeltä ja maa olisi taas liukas ja vetinen. Olisi parempi suunnata jonnekin kuivemmalle alueelle.
Kuitenkaan en vielä tahtonut lähteä, joten jättäydyn suuren kiven alle makuulle ja katselin sadetta, joka rummutti nummen ruohikkoa vielä kevyesti. Sen ääni oli kumman tyydyttävä, vaikka sade usein tarkoitti sitä, että kaikki riista meni piiloihinsa. Toki oli yö, joten asiasta ei tarvinnut sen suuremmin huolestua. Sade loppuisi varmasti viimeistään seuraavana päivänä.
Mieleni palasi takaisin leiriin. Siellä jossain nyt oli nukkumassa vasta soturiksi nimitetty tyttäreni, Kärpässointu. Toivottavasti hän sai unta ja sai nukkua rauhassa. Minun tulisi leiriin palattua varmistaa, että mikään pesistä ei päästänyt vettä lävitse tai ne tulisi paikata mahdollisimman nopeasti. Viherlehti toi mukanaan toisinaan jopa erityisen rankkojakin sateita ja kukaan ei halunnut kastua ja vilustua nukkuessaan.
Kampesin itseni hyvään istuma asentoon ja harkistin jo lähtemistä. Kuitenkin katseeni osui sateen ja hienoisen usvan seassa näkyvään kissan siluettiin. Saatoin vannoa, että se oli kissa tai minä olin tulossa aivan hulluksi!
“Kuka siellä?! Tämä on Eloklaanin maata ja sinun tulee poistua täältä pikimmiten!” huusin hahmolle, mutta en saanut mitään reaktiota. Se vain seisoi. Ei kai se halunnut jäädä sateeseen kastumaan.
“Vai tarvitsetko jotain apua? Jos jokin on vialla, voin viedä sinut leiriin ja voimme tarkastaa tilanteesi!” ehdotin vielä, mutta edelleenkään hahmo ei liikkunut. Se vain seisoi ja oli. Katsoin sitä ja tunsin kylmien väreiden kiipeävän niskaani pitkin. Mikä tuotakin nyt vaivasi?
Hetken ajan vain tuijotin kissaa, mutta pian se jo katosin usvan sekaan jonnekin tuntemattomaan, josta en sitä enää nähnyt. Heti sen jälkeen jäin miettimään olinko vain nähnyt harhoja. Jos se olikin vain kissan muotoinen pensaikko?
Ravistelin turkkiani ja nousin sitten tassuilleni. Oli kai parempi palata leiriin. Minun täytyi olla todella väsynyt, jos aloin jo nähdä harhoja, joten olisi parempi päästä nukkumaan.
Olin aamulla ilmottanut varulta Korppitähdelle asiasta, mutta partio, joka oli käynyt sillä alueella nummella ei ollut löytänyt mitään kummaa hajua. Minä taisin todella nähdä vain väsymyksen takia harhoja.
Huomasin tyttäreni, Kärpässoinnun nousseen juuri ja suuntaavan ulos sotureiden pesästä. Hymyilin hänelle hieman, mutta en lähestynyt naarasta. Oli mahdollista, että hän tahtoi olla vain yksikseen. Se ei ollut aivan uusi asia Kärpässoinnulle.
Huomasin sen jälkeen Sädesäihkeen tulevan pesästä ja lähestyin kumppaniani hentoisesti hymyillen. Hän hymyili minulle takaisin heti, kun huomasi minun lähestyvän häntä.
“Huomenta, Sädesäihke”, mutisin, kun painoin poskeni hänen poskeaan vasten. Hän kehräsi hiljaa ja katsoi minuun hellästi.
“Huomenta Käärmekulta”, hän tervehti. Emme olleet viettäneet niin paljoa aikaa viime aikoina, kun minulla oli ollut niin kiireistä varapäällikön tehtävissäni ja päädyin öisille kävelyilleni aina yksikseni. Vähitellen minua alkoi pelottaa, että minun ja kumppanini välinen suhde alkoi jäähtyä. Olimme nimittäin myöskin päätyneet riitelemään toisinaan enemmän kuin aikaisemmin.
“Kuinka voit? Tahtoisitko lähteä kanssani saalistamaan?” kysyin oranssilta kollilta, mutta hän vain vilkaisi taakseen oppilaiden pesän suuntaan ja pudisti hieman päätään.
“Anteeksi, ajattelin jo lähteä harjoituksiin Muurahaistassun kanssa, mutta voithan sinä aina tulla mukaan! Voit ottaa Pörriästassunkin mukaan”, kumppanini ehdotti. Pohdin hetken ajan. Pörriäistassulla ja Muurahaistassulla oli suuri ero heidän taitotasossaan, joten heidän yhdistäminen harjoituksia varten Muurahaistassun koulutuksen ollessa vielä niin varhaisessa vaiheessa ei ollut ehkä parhain vaihtoehto.
“Mitä ajattelit harjoitella?” kysyin ennen kuin vastasin. Riippuen harjoituksesta suurellakaan erolla ei välttämättä olisi mitään suurta vaikutusta.
“Ajattelin, että lähtisimme harjoittamaan hänen saalistamistaan nummella”, kolli vastasi. Nyökkäsin hyväksyvästi.
“Voisinhan minä ottaa Pörriästassun matkaan, ehkä he tutustuisivatkin ja ryhtyisivät hyviksikin ystäviksi”, nau’uin hyväksyvästi ja vilkaisin nyt itsekin oppilaiden pesään. Päivä ei ollut enää varhaisimmillaan, joten oppilaiden pitäisi olla kohta jo jalkeilla itsekin.
“Mainiota! Kuinka olisi, jos jakaisimme hieman tuoresaalista vielä ennen lähtöä?” Sädesäihke kysyi hieman sovittelevaankin sävyyn. Tosiaan, siitäkin oli jo pienen moinen hetki, kun olimme viimeksi jakaneet tuoresaalista kumppanini kanssa.
“Käyhän se. Sen jälkeen järjestän partiot ja voimme lähteä”, vastasin hymyillen ja lähdin Sädesäihkeen perään, kun hän lähti valikoimaan jotain syötävää meille yhhteiseksi. Kolli silmäili tuoresaaliskasaa arvioivasti ja katseli kutakuinkin kaikki saaliit siitä lävitse. Sitten hän kaappasi sieltä tiaisen ja laski sen meille maahan muutaman hännän mitan päähän jaettavaksi yhdessä.
Istahdin hymyillen kumppanini vierelleni ja tarkoituksella painoin turkkiani hänen turkkiaan vasten. Hänen ruumiinlämpönsä levisi siitä minuun. Kehräsin hiljaa. Oli ihanaa taas olla kahdestaan sillä tavoin – vaikka emme suoranaisesti olletkaan kahden, kun leirissä oli monia muitakin kissoja.
“Onko Muurahaistassun koulutus edistynyt hyvin?” kysyin Sädesäihkeeltä. Nuoren oppilaan nimi muistutti minua omasta kuolleesta pojastani. Siitä pojasta, joka ei ollut koskaan päässyt kokemaan elämää ja tietämään, miltä tuntui olla oppilas taikka soturi. Siitä pojasta, jonka olin menettänyt jo aivan liian aikaisin ilman, että olin voinut asialle yhtikäs mitään.
“Hän on hieman… vaikeahko tapaus”, Sädesäihke totesi ja vilkaisi taas oppilaiden pesän suuntaan, josta Ahventassu juuri työntyi ulos raajojaan venytellen. Voisiko Muurahaistassu muka niin paha olla?
“Älähän nyt, hän on vasta aloittanut koulutuksensa, hän kasvaa sen mukana ja kouluttaminen käy helpommaksi”, naukaisin ja iskin silmää oranssille kollille. “Onhan minulla sentään enemmän kokemusta oppilaiden kanssa kuin sinulla.”
“Tuo voi olla totta joidenkin kohdalla, mutta en ole aivan varma Muurahaistassusta”, hän naukaisi hiljaa ja vilkuili oppilastaan, joka oli juuri ilmaantunut ulos oppilaiden pesästä muiden oppilaiden mukana. Hän haukotteli rauhkeasti ja jäi juttelemaan muille. En nähnyt hänessä mitään ihmeellistä. Kuinka hän muka olisi ongelma kumppanini opetuksessa? Eikö Sädesäihke vain oikeasti osannut opettaa oppilaita, eikä suostunut myöntämään sitä minulle suoraan?
Haukkasin vielä muutaman palan jakamastamme tiaisesta ja nousin sitten tassuilleni venytellen raukeasti. Kyllä tuoresaalis oli maittanut.
“Järjestän pikaisesti partiot ja voimme sitten lähteä”, totesin kumppanilleni ja loikin nopeasti kokoamaan kaikki partioita varten paikalle.
Tassutimme metsän rajalta nummelle ja vilkaisin Muurahaistassua ja Pörriästassua, jotka takanamme juuri puhuivat kiihkeästi. En ollut keskittynyt heihin matkan aikana, sillä olin keskittynyt juttelemaan kumppanini kanssa, joten en ollut varma siitä riitelikö kaksikko vai puhuivatko he vain innokkaasti toistensa kanssa.
“Hiljentykää! Olemme pian perillä ja teidän tulee pysyä hiljaa tai kaikki riista karkaa sillä silmänräpäyksellä, kun saavumme paikalle!” naukaisin voimakkaasti ja yritin pitää kiinni auktoriteetistäni. Olin klaanin varapäällikkö ja he olivat vain oppilaita; heidän tulisi osata hiljentyä, kun käskin.
Muurahaistassu murisi jotain äreää ja Pörriäistassu vain hiljeni mulkoillen samalla vieressään kulkevaa ruskeaa oppilasta. Se antoi kuvan siitä, että kollit olivat siis luultavasti riidelleet. Se oli vain todistetta siitä, että kaikki eivät vain yksinkertaisesti tulleet kaikkien kanssa toimeen. Se oli valitettava totuus.
“Emmekö olisi voineet ennemmin lähteä taisteisteluharjoituksiin? Saalistaminen on tylsää!” Muurahaistassu nurisi kovaan ääneen. Vilkaisin Sädesäihkeeseen. Kolli oli hänen oppilaansa, joten hänen tuli katsoa ruskean kakaran perään. Se ei ollut minun tehtäväni.
“Muurahaistassu, hiljempaa! Karkotat kaiken saaliin! Lisäksi, saalistaminen on vähintäänkin yhtä tärkeä, ellei jopa tärkeämpi taito kuin taisteleminen. Kuinka ajattelit ruokkia klaanin, jos et saa edes hiirtä kiinni?” kolli naukaisi ja kuulin hänen äänestään, että hänellä alkoi loppua maltti oppilaan kanssa, vaikka hän puhuikin rauhallisesti.
“Minä saan varmasti paljon enemmän riistaa kiinni kuin sinä!” Pörriästassu naukaisi ja katsoi Muurahaistassua haastaen. Nuorempi oppilas väläytteli hampaitaan oppilaalleni, joten päätin astua heidän väliinsä hidastaen tahtiani.
“Leikkimielinen kilpailu on vain hyvästä, mutta muistakaa, että olemme kaikki samasta klaanista. Olemme samalla puolella ja meidän tulee osata kunniottaa toinen toistamme. Ei siis tapella vaan yritetään olla kuin kunnon kissat ja vain keskittyä tassuilla olevaan tehtävään, eikö vain?” nau’uin ankarasti ja molemmat oppilaat hiljenivät, vaikka näyttivät kumpikin kovasti siltä, että halusivat väittää vastaan kanssani.
“Olemme pian perillä. Näytämme muutamat saalistustekniikat ja sitten pääsette tositoimiin. Koittakaa pysyä tuurkeissanne siihen asti”, kumppanini naukaisi edempää. Väläytin hänelle hymyn ja pysyttelin edelleen suunnilleen oppilaiden kohdalla, vaikkakin menin hieman edemmäs.
Kun pysähdyimme, lähetin Muurahaistassun Sädesäihkeen luokse sillä välin, kun näytin Pörriäistassulle vielä kerran yhden edistyneemmän saalistustekniikan, jota hän voisi käyttää nyt käytännössä.
Kolli ei vaikuttanut kovin innostuneelta siitä, että joutui edelleen kertaamaan tekniikoita, eikä voinut vain juosta suorinta tietä nappaamaan riistaansa, joten koetin pitää pienen opetustuokioni mahdollisimman lyhyenä.
Kun Sädesäihkekin oli valmis selittämisensä kanssa, hän kääntyi minun puoleeni kuin kysyäkseen, mitä nyt tekisimme. Tassutin hänen vierelleen ja käännyin katsomaan oppilaisiin.
“Nyt saatte näyttää mitä olette oppineet. Lähtekää nyt itseksenne eri suuntiin saalistamaan ja tuokaa meille jotain hyvää. Muistakaa, että katsomme jatkuvasti peräänne, joten tiedämme, jos edes harkitsette muun muassa Kuolonklaanin rajan ylittämistä ilman pätevää syytä. Muistakaa myös pysytellä vain nummen puolella. Nyt saatte toimia”, selitin oppilaille ja molemmat pinkaisivat omille teilleen heti, kun saivat merkin siitä, että saisivat mennä. Katselin häntä rennosti heiluen heidän peräänsä.
“Toivottavasti he eivät päädy törmäämään toisiinsa ja tappelemaan saaliista”, Sädesäihke mutisi hiljaa. Naurahdin hieman hänen väsyneelle mutinalleen. Samainen tilanne kävi yllättävän usein. Vaikka alue olikin suuri, useat tiesivät, että niillä saattoi olla paikkoja, joissa riistaa oli vain paremmin. Se johti siihen, että kaksi kissaa päätyivätkin samaan paikkaan aivan vahingossa.
“Niin. Emme halua, että nuo kaksi kynivät toisensa elävältä”, naukaisin ja lähdin hitaasti tassuttamaan suuntaan, johon oppilaat olivat pinkoneet. Sädesäihke pysytteli rinnallani samalla, kun tassutin pitkin askelin eteenpäin.
Nummen nurmi tuntui pehmeältä polkuanturoideni alla. Lämmin ja lempeä tuuli puhalsi pehmeästi turkkini lävitse. Tilanne tuntui pehmeältä. Kumppanini olemus oli tarkka, mutta hän kuitenkin antoi turkkinsa hipaista omaani. Katsoin häntä lämmöllä. Siitä olikin jo pieni hetki, kun olimme olleet tällä tavoin yhdessä.
“Pörriäistassu alkaa pian olla jo siinä vaiheessa, että on valmis tulemaan soturiksi. Hän on työskennellyt kovasti, mutta voisi kyllä hioa saalistustaitojaan.Hän tuntuu keskittyvän taistelutaitoihinsa toisinaan hieman liikaa”, kerroin oranssille soturille.
“Muurahaistassulla on vielä pitkä matka edessään. Hänen täytyy oppia vielä paljon ennen kuin hän on valmis saamaan soturinimensä”, hän kertoi ja nyökkäsin.
“Käyhän se järkeen. Hän on vielä melkoisen tuore oppilas. Ei ole ihme, jos hän ei ole vielä ennättänyt oppia kaikkea tarpeellista. Se vie paljon aikaa”, naukaisin hymyillen leppoisasti. Sädesäihke nyökytteli hitaasti.
“Niin. Toivon vain, että hän myös kasvaa henkisesti. Hänen tulee oppia vielä paljon silläkin tasolla”, hän selitti. Painoin tämän mieleeni. Muurahaistassu tarvitsi vielä henkistä ja fyysistä kasvua harjoituksissaan, joka kävi järkeen erityisen hyvin omasta mielestäni.
“Olen muuten erityisen ylpeä Kärpässoinnusta, hänkin on kasvanut paljon!” naukaisin innokkasti silmät säkeillen Sädesäihkeelle. Hän vilkaisi minuun hieman vaivaantuneena, joka herätti epämiellyttävän tunteen heti sisälläni.
“Eikö hän ole mielestäsi vähän… erikoinen?” kolli kysyi varovasti. Huokaisin syvään, jotten menettäisi malttiani.
“Erikoisuushan on vain hyvästä! Se tuo erilaisuutta kissojen välille!” kivahdin ja kumppanini käänsi katsettaan. Hän ei kai halunnut jatkaa enää asiasta, koska tiesi minun välittävän Kärpässoinnusta enemmän kuin mistään muusta. Hän oli rakkain pentuni, joka oli ainoa, joka oli selvinnyt.
“Niin, tietysti, tietysti”, kumppanini naukaisi ja hiljeni sitten vain kokonaan. Huokaisin hieman hiljaisesti. Miksi meidän välimme täytyi tuntua niin kireiltä? Emmekö voineet olla taas niitä huolettomia nuoria sotureita, joita olimme olleet vielä vähän aikaa sitten? Miksi kaikki oli muuttunut sillä tavoin niin lyhyessä ajassa?
Harjoitusten jälkeen en ennättänyt lepäämään erityisen kauaa ennen kuin lähdin jo uuteen partioon. Tällä kertaa se oli vain tavallinen rajapartio, joten minun ei ainakaan tarvinnut huolehtia saaliin nappaamisesta. Ja minähän olin ollut itse se, joka oli päättänyt laittaa itseni mukaan siihen samaiseen partioon.
“Onko kaikki hyvin, Käärmekulta?” hieman takanani kulkeva Tuikelintu kysyi ja otti minut kiinni. Hymyilin kermanvaalealle naaraalle ystävällisesti.
“Olen vain hieman väsynyt harjoitusten pitämisen jälkeen, älä huoli”, sanoin naaraalle häntää heilauttaen. Se oli totuus, ainakin suurimmalta osaa. Tietysti edelleen muistot kireydestä minun ja kumppanini välillä elivät edelleen mielessäni inhottavana loisena, mutta se ei vaivannut minua ainakaan aivan liikaa.
“Muista levätä tarpeeksi. Vaikka oletkin klaanin varapäällikkö, sinun tulisi pitää huolta terveydestäsi ja jaksamisestasi. Emme tahdo, että rasitat itseäsi liikaa”, naaras naukui lempeästi. Arvostin hänen huolenpitoaan, mutta se hieman vaivaannutti minua. Kyllä minä osasin pitää itsestäni huolta.
“Kiitos huolenpidostasi, arvostan sitä, mutta olen tosissani ihan kunnossa! Lepään kyllä heti, kun palaamme takaisin leiriin”, nau’uin rauhallisesti soturittarelle. Hän nyökkäsi minulle hymyillen.
“Selvä, mutta muista, että minulle saa tulla puhumaan, jos jokin vaivaa”, naaras naukaisi minulle vielä. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja hän jättäytyi sitten hieman taaemmas. Minä jäin johtamaan partiota eteenpäin rajalle ja sitten jäimme merkkaamaan rajaa. Se sai minut muistamaan kuinka tylsää partiointi todella monesti oli. Kävelimme vain jonnekin, merkkasimme rajoja ja palasimme takaisin.
Vilkaisin taakseni muihin partion jäseniin ja pohdin pitäisikö minun jutella heille. Mukana olevat Kallahämy, Tuikelintu ja Haukkakynsi kaikki tuntuivat keskittyvän kovasti vain rajojen merkkaamiseen. Olisin mielelläni halunnut keksiä jotain rupateltavaa muiden kanssa, jotta partio olisi ollut mielenkiintoisempi.
“Haukkakynsi, toivoisitko sinäkin saavasi joskus oppilaan?” kysyin ohi kulkevalta naaraalta. Hän käänsi ruskean katseensa minuun ja hymyili.
“Olisihan se mukava päästä opettamaan klaanin nuorisoa, mutta en tiedä onko opettamista tehty minua varten. Pärjään hyvin myös tavallisissa soturin tehtävissä”, vaaleanruskea naaras naukaisi hymyillen. Nyökkäsin hänelle. Haukkakynsi oli aina ollut mukava kissa. Olisin mielelläni antanut hänelle oppilaan, jos olisin vain voinut.
“Haluaisitko joskus tulla mukaan harjoituksiin Pörriästassun kanssa? Voiisit olla suurikin apu siinä”, kysyin naaraalta. Hän katsoi minua ilahtuneena.
“Tulisin mielelläni”, hän kehräsi ja tassutti sitten jatkamaan rajojen uusimista. Minäkin lähdin jatkamaan samaista tehtävää.
