Kamomillapentu
Kirjoittaja: Ampiainen
”Ei käy, minä en tykkää. Tehdään mieluummin jotain muuta”, susitassu vastasi emolleni ja ravisteli päätään.
“olisin halunnut opetella taisteluliikeittä… Mutta kyllä voimme jotain muutakin tehdä kunhan ei tarinaa”, miukaisin harmistunena ja yrittin loikata emon hännän kimppuun peiteläkseni harmistustani.
“Tehdään vain jotain muuta”, susitassu vastasi ja kollin suuret korvat heilahtivat hassun näköisesti. Kaalistin päätäni ja yritin peitellä nauramistani.
Emo hymyili vieressä rauhallisella ja lempeällä asenteella ja sitten hän sukaisi selkääni rauhallisesti.
“Mitä jos kertoisin teille tarinan ja sen jälkeen harjoitellisimme taisteluliikkeitä sitten myöhemmin?” emo ehdotti lempeällä äänellä. Asetuin vaanimisasentoon ja heilutelin hääntäni turhautuneena ilmassa.
“Minä olisin kyllä mielelläni jatkanut piilosta, mutta tarina sopii kyllä myös”, susitassu naukaisi emolleni ja häntä paljon vanhemalle soturille, ja emo kohotti kulmaansa hieman kysyvänä sillä taisi olla hämillään kollioppilaan sanoista. Kuitenkin emo näytti ensin vähän mieteliäältä ja sitten hän alkoi kertomaan tarinaa jossa hän toi aijeman pentueensa pennut tänne klaanin.klaanissa oli tosin vain yksi siitä pentueesta oleista pennuista… En ollut koskaan puhunut hänen kanssaan mutta ehkä pitäisi? Onhan hän sentään sisarpuoleni? Mietiskelin hetkisen ja ajattelin mitkä niiden pentujen nimet olivat…
*Olivatko he untuvapentu, katajapentu ja hahtuvapentu? Nykyään heidän nimensä kyllä ovat untuvasiipi ja hahtuvatassu en tiedä kyllä mikä katajapenun nykyinen nimi on… Mutta hän oli kadotessan katajatassu*, ajattelin mielessäni sisaruspuoliani. Yhtäkkiä heräsin aatooksistani ja tajusin emon lopetaneen tarinan.
”Näytä nyt niitä taisteluliikeitä!” Kiljaisin innostuneena.
”Minkä taisteluliikeen haluat oppia?” Emo naurahti huvitunenaa.
”Ai, no odottaa hetki niin mietin!” Sihahdin nolostunenaa. Emo pyöritteli Huvitunenaa päätään ja odoti.
”Opettaisitko minulle vaikka Kyyristy ja kieri liikeen?” Kysyin hymyillen ja etsiskelin susitassua katseellani mutta en nähnyt kollia. hän oli varmaan mennyt menojaan koska ei halunnut opetella taisteluliikeittä. En kyllä ymmärrä häntä… Taisteluliikeiden oppeteluhan on mahtavaa.
”Selvä Kamomillapentu”, emo Maukui iloisesti. ”Kun vastustajasi on syöksymässä sinua kohti, kyyristäydy vasten maata, kierähdä sivuttain ja loikkaa nopeasti takaisin jaloillesi”, emo selitti samalla kun näytti. Hymyillin ja tein liikeen miltein täydellisesti mutta jaloilleni loikkaamiisessa kompastuin jonka seurauksena kaadoin tömähtäen maahan vinkaisten kivusta. Emo oli vilauksessa vierelläni ja kysyi olinko kunnossa.
”Olen….”, vinkaisin turhautuneena epäonnistumisestani. Kompuroin hetkessä pystyyn ja halusin koetaa uudestaan mutta emo ei antanut… Emo vain kehotti minua menemään pentutarhaan kuuntelemaan vaikka Klaaninvanhimpien tarinoita. Myönnyin ja kipitin pentutarhaan ja etsiskelin katseellani klaaninvanhimpia. Ja lopulta huomasin raparuusun ja menin naaran luo.
”Hei, voitko kertoa minulle jonkin tarinan?” Kinusin naaralta innoissani. Naaras nyökkäsi ja alkoi kertoa tarinaa kumpaanistaan ja tyttärestään.
Hetkisen päästä naaraan Tarinan jälkeen tassutin leiriin aukiolla etsien Syöksytassua.
”Hei! Syöksytassu!” Kiljaisin innostuneena huomatuani kollin mestarinsa tummasielun kanssa. Syöksytassu pudisti pahoitelevasti päättään ja kipiti nopeasti tummasielun perään ja sitten he katosivat leirin sisäänkäynti tunnelista ulos. Jäin siihen harmistunenaa ja tassutin ärsyntyneenä takaisin pentutarhaan ja päätin mennä nukkumaan. Huomasin Rosmariinipenun jo nukkuvan päiväunia emon vierellä. Kipitin innokkaasti emon luo ja käperyin emoon kiinni ja torkahdin.
Pari kuuta myöhemmin tassutin aukiolla kissojen takana ja kuulin kakomisen ääntä ja minua pelotti mutta en löytänyt rakoa mistä änkeä lähemmäs mutta aivan yhtäkkiä kuulin sisareni itkun sekaisen huudahduksen joten lähdin änkemään kissojen ohi ja huomasin Rosmariinipenun mutta kun huomasin kissan joka makassi maassa kuolenaa… Kiljahdin kauhun ja itkun sekaisella äänellä;
”Emoo!! Ei! Tämä ei saa olla totta!!!!” Kiljahdin itkun sekaisella äänellä ja juoksin emoa päin vinkkuen itkuisella äänellä. Kun olin viimein emon luona aloin heti itkemään vuolaasti ja en edes erottanut melkein mitään sumeilla itkuisilla silmilläni. Kun minun ja Rosmariinipenun Katseet kohtasivat niin joku soturi napasi minut pois emon luota ja sitten toinen kissa napasi siskoni. Lopulta luovutin ja jäin katselemaan kuinka emon rumis vietiin pois… En näkisi häntä enään koskaan… Hän oli poissa… Kun soturi pudoti minut sisareni viereen. Niin minä vain purskahdin vuolaaseen itkuun ja sitten kuulin sumeasti kuinka sisareni kysyi:
”Kamomillapentu?” Rosmariinipentu pentu kysyi ilmeetömänä.
”N-niin?” Kysyin vuolaasti itkien. Käperyin tuuhean häntäkin ja kuvittelin että se olisi emon lämmin turkki… Itkin niin paljon että en edes kuullut sisareni sanoja minä vain itkin..
”Miksi? Miksi voi miksi emon piti tehdä niin? – mitä sitten tekikään- voi miksi….” Kuiskailin surullisella ja itkuisella äänellä.
”En tiedä…” Rosmariinipentu vastasi ilmetöömästi.
*Eikö hän välittä?* Nyyhkytystin surun keskellä. Suljin silmäni ja ajattelin edessäni emon valkoisen turkkin ja lempeät siniset silmät…. Yritin päästä muistoon halusin vain emon takaisin… Nousin ylös ja tassutin pentutarhaan mutta odotin sisään käynnillä sisartani. Kun hän tuli viimein luokseni niin me kipitimme vuoteleeme… Siinä tuoksui emo… Mutta yritin olla välittämättä… Käperyin sisareeni ja nukahdin surullisena ja aloin taas itkemään.
Olin jossain päin leiriä… Katselin ympärilleni ja huomasin että koko klaani oli ympärilläni… Tunsin terävät kynnet Turkkissani ja yritin päästä irti mutten päässyt irti ja kun vilkaisin ylöspäin ja huomasin henkäystähden … Katselin ympärilleni ja lopulta huomasin siskoni veltonna vieressäni kurkku auki ja vuotavanna… Hän ei edes henkitänyt…. Oliko hän kuollut hän ei saanut olla! Heti kun aloin pyristellemään peloisani niin henkäystähti vain tiukensi otetaan ja ärähti vihaisena heti sen jälkeen hän kumartui lähemmäs naamaani ja sihahti minulle:
”Sinä saat kokea saman kuin emosi ja sisaresi”, henkäystähti sihahti. Aloin pyristellemään raivoisani mutta en päässyt irti ja lopulta luovutin ja sihahdin takaisin.
”Miksi!? Emme ole tehneet mitään Rosmariinipenun kanssa eikä emonkaan ollut varmasti tehnyt mitään väärää!” Raivosin mutta se oli virhe. Henkäystähden silmissä leimahti raivo ja sitten hän salaman nopeasti puri kurkuuni auki ja nousi ylös vihan kiltoo silmissään. Sitten hän rupesi selittämään klaanille miksi teki tämän minulle ja Rosmariinipenulle… Silmissäni alkoi sumeta ja kaikki alkoi pimettä mutta lopulta en nähnyt edes sitä… Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja aloin vapisemaan kauhusta, huomasin sisareni katselvan minua huolestuneena.
”Mikä hätänä?” Siskoni kuiskasi huolestuneena. Suljin silmäni ja purskahdin vuolaaseen itkuun ja aloin vapisevalla äänellä kertomaan:
”Näin pahaa unta! Siinä henkäystähti tappoi meidät syytä…”, selitin itku kurkussa. Rosmariinipentu pudisteli päätän ja oli tosi surulisen oloinen.
”En ymmärrä tätä. Toisaalta toivon, että unesi olisi ollut totta. En halua elää ilman emoa”, Rosmariinipentu huokaisi surulisena. Katselin sisartani silmät sumeina ja nyyhkytin yhä vain vuolaamin. En ymmärtänyt Rosmariinipentua… En minäkään kyllä haluaisi elää ilman emoa mutta minulla oli klaanissa niin paljon kissoja joista välitin… En voinut hylättä heitä…
”Kyllä en minäkään… Mutta… Entä meille tärkeät kissat? Enkä haluaisi hylättä leppävarjoa… Etkö varmaan sinäkään haluaisi hylättä isää ja muita tärkeitä kissoja…” Kysyin jo vähän rauhoituneena mutta silti itkin aivan hirveästi.
”Leppävarjokin on varmasti kauhean surullinen. Mitä, jos hän ei välitä meistä enään?” Rosmariinipentu vastasi. Katselin tyrmistyneenä siskoani ja käänyin pois päin siskoltani ja itkin vuolaasti enkä enään pystynyt lopettamaan itkemistä… Sisko ei varmasti tiennyt mistä puhui… Nyt leppävarjo varmaan olisi kanssamme enemmän…
”E-et ole oikeassa… Ei isä tekisi niin… Hän… Hän olisi varmasti enemmän kanssamme jos voisi…” Ääneni vapisi samalla kun itkin.
”Ei… isä voi olla kanssamme hän on eloklaanin leirissä ja on vain harvoin täällä”, Rosmariinipentu vaalaisti.
”Mutta kun hän pääse pois sieltä niin hän on varmasti paljon paljon enemmän meidän kanssamme!” Sihahdin surunmurtamana. ”ja… hän varmasti rakastaa meitä…”, kuiskasin.
//Rosmyliini
SuperKP-boosti käytössä
