Kamomillapentu
Kirjoittaja: Ampiainen
”En sano ettenkö surisi tai etteikö saisi surra mutta…” Rosmariinipenun ääni särkyi kesken siskon lauseen ja hän purskahti hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun.
“…m-mutta koitetaan olla vahvoja, jooko? Ei jätetä toisiamme”, Rosmariinipentu huokaisi syvään ja naukaisi surullisesti. käänsin katseeni siskooni itkuiset silmät sumeina. Hän näytti hetkisen pelokaalta mutta pian sen jälkeen hänen kasvoilleen tuli ymmärtäväinen ilme.
”En jättäisi sinua missään tapauksessa… Ainakaan jos olet oikeassa ja isä ei enään rakastaisi meitä…” Nyyhkytin yhä mutta jo vähän rauhoituneena.
*Eihän sisko voi olla oikeassa… Eihän…?* Mietin pelokaasti. Lopulta päätin että kun isä taas tulee käymään niin kysyisin häneltä asiasta… Ja lopulta suljin silmäni ja nukahdin nopeasti toivoen että kaikki tämä olisi ollut vain pahaa unta ja että heräisin emon vierestä…
Heräsin aamulla kirkkaassa auringon valossa joka kylläkin tuntui aivan kylmältä ja välinpitämättömältä… Sillä emo ei ollut vieressäni ja maakualusilakin oli vain väljy haju emosta… Minun oli aivan pakko hyväksyä se että emo oli poissa… Kömin ylös maakualusilta sillä muistin että isä tulisi tänään vierailulle… Lähdin oitis kipitämään ulos pentutarhasta mutta kompastuin miltein heti matkaan lähdetyäni vinkahtaen pelästyksestä. Olin myös Herättänyt vahingossa mäntyviikseen ja Rosmariinipennun… Mäntyviiksi katseli minua vähäsen huolestuneena ja kysyi:
”Oletko kunnossa Kamomillapentu?” Naaras kysyi hitusen huolestuneena.
”Olen kunnossa! Mutta olen nyt menossa tapaamaan isää! Koska hän on tulossa tänään vierailulle! Ainakin hän sanoi niin aijemalla kerralla…” Vinkaisin innoissani ja kömin taas pystyyn ja kipitin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin isän edessäni! Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Rosmariinipenun vieressäni mutta hän näytti enemmän huolestuneelta kuin inokaalta… Yhtäkkiä huomasin että isä oli huomannut meidät ja alkoi tassutaa meitä kohti kysyvän ja iloisen näköisenä.
”Hei, rakkaat tyttäreni! Muuten missä höyhenhalla on? En ole nähnyt häntä vielä olenkaan vierailuni aikana…” Isä kysyi huolestuneen oloisena.
”Tuota… Emo… Kuoli…” Takeltelin Kauhistuneena. Leppävarjon silmät laajenivat kauhusta ja hän kysyi tyrmistyneellä äänellä:
”M-miten… H-hän kuoli…” Isä kysyi tyrmistyneellä äänellä.
”I-isä tuota… Henkäystähti… Teloitti emon… mutta emme tiedä syytä Rosmariinipennun kanssa…”, vinkaisin sydän syrjällään. Isän silmiin tulvii kyyneleitä ja hän kysyi tiesimmeko mihin hänet oli haudattu… Pudistelin päätäni ja purskahdin hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun…
”M-miksi henkäystähden piti tapaa emo…?” Vinkaisin surkeana. Leppävarjo kohautti lapojaan ja nuolaisi päälakkeani ja sitten hän nuolaisi siskonikin päälakkea ja katseli meitä hetkiseen surulisena mutta rakastavana. Hän hymyili ja siveli kylkeäni hänällään sekä vilkuili haikeasti ulos leiristä.
*varmaan emoa ajatellen… Toivottavasti ei sen eloklaanin leiriin takia… Koska jos niin hän haluasi pois meidän luotamme…* Vinkaisin hiljaa mielessäni. Isä kosketi nopeasti meidän molempien neniä, katseli meitä ylpeänä.
//Rosmyliini?
