Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Katsoin Villipentua miettien tohtisinko avata tuolle sukujuuriani. Olimmehan vasta tänään tavanneet, emmekä tienneet toisistamme oikeastaan mitään, joten ajatus tuntui minusta kovin vieraalta. Mutta ehkäpä juuri tämä oli se tarvittava, kahden kissan polut yhdistävä silta, jolla päästäisiin lähemmäksi yhteisymmärrystä ja helppoa kommunikaatiota.
”Emoni Ruostekukka on Kuolonklaanin soturi, ja hänellä on toinen poika, Lauhatassu, joka on minun velipuoleni”, kerroin. Normien mukaan minun olisi kuulunut seuraavaksi esittää naaraalle aiheenmukainen vastakysymys, mutta arvelin pennun perheen olevan kysymättäkin täysin kuollut ja kuopattu, enkä siksi enää vaivautunut jatkamaan keskustelua saman aihepiirin ympärillä.
”Karhumyrsky.” Käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä Ruostekukkaa. Ruosteenruskea naaras katseli minua ja edessäni seisovaa Villipentua vuoron perään, olettaen selvästikin jommankumman meistä avaavan suunsa seuraavaksi.
”Niin, Ruostekukka?” hillitsin turhautumiseni ja pakotin ääneni pysymään tasaisena puhuessani soturille. Hänellä oli parempi olla jokin kunnon syy keskustelumme keskeytykselle. En pitänyt siitä, että minua häirittiin vapaa-ajallani.
”Lähdemme partioon. Surmakynsi käski hakea sinut”, Ruostekukka maukui pehmeästi, ja siirsi sitten katseensa Villipentuun. ”Sinun olisi paras palata takaisin pentutarhalle, ettei Mäntyviiksi vain huolestu.” Totta puhuakseni yllätyin naaraan suhtautumisesta uuteen ystävääni. Olisin olettanut hänen ärhentelevän jollekin niin mitättömälle kuin pennulle, mutta Ruostekukan äänessä voitaisiin sanoa kuultaneen… en minä vain tiedä – lämpöä? Tosi omituista. Oliko pentutarhalla vietetty aika pehmittänyt emoni luunkovan kallon täysin? Yh, Lauhatassu se sitten vasta osasikin pilata kaiken – jopa yhden klaanimme julmimmista ja omahyväisimmistä sotureista. Minä niin vihasin sitä kakaraa. Oikein vihaamalla vihasin.
”No, näyttää siltä, että minun pitää nyt mennä”, sanoin Villipennulle, joka nyökkäsi vähän, joten oletin asian kuitatuksi. ”Näkyillään, pentu.”
Seurasin Ruostekukkaa ulos leiristä. Leirin ulkopuolella meitä olivat odottamassa entinen mestarini Surmakynsi sekä Kalmakuu oppilaansa Kylmätassun kanssa. Siristin silmiäni katsoessani Kalmakuuta. Ilman tuota punaruskeaa soturia klaanissamme ei nyt pyörisi Lauhatassuna tuntemamme vitsaus.
”Kierrämme ukkospolun puolelta”, Surmakynsi ilmoitti, ja olin lyhyen hetken ajan näkevinäni surunpilkahduksen hänen ilmeessään, mutta pystyikö tuota syyttämäänkään. Olihan varapäällikkö menettänyt tyttärensä hirviölle nuoren soturittaren kirmatessa ukkospolulle pelastamaan Pihkatassua, joka kärsi parhaillaan erheestään parantajan pesällä. Liekö kolli koskaan enää kävelisi. Ruhjeet olivat näyttäneet melko pahoilta.
Kuljimme eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa. Aina silloin tällöin Kalmakuu saattoi vaihtaa pari sanaa oppilaansa kanssa, selvästikin opetusmielessä. Surmakynsi johti joukkoa tarmolla, kun taas Ruostekukka laahasi hännillä ja näytti hidastelevan tahallaan. Tukahdutin huokauksen ja hidastin vauhtiani niin, että naaras ennätti saada minut kiinni.
”Mikä sinua oikein vaivaa?” kivahdin Ruostekukalle tämän ravatessa kohdalleni. ”Jopa Naarmunenä kulkee sinua rivakammin! Ellet ala pistää tassua toisen eteen, jäät vielä jälkeen, ja siitähän Surmakynsi vasta riemastuu.”
”Ehkä niin”, Ruostekukka tuhahti välinpitämättömästi. Hänen oranssi katseensa oli suuntautuneena eteenpäin, eikä hän välittänyt suoda minulle silmäystäkään. Ihan kuin olisin menettänyt entisestään arvoa hänen silmissään. Sisikunnassani kupli raivo. Mieleeni nousi ainoastaan yksi kissa, ja se kissa oli nimeltään Lauhatassu. Hän saisi vielä kuulla kunniansa tästä tapauksesta! Tämä tiesi sodanjulistusta. Se pentu kerjäsi verta nenästään.
Kiersimme rajat ja suoritimme tarvittavat merkkaukset, kunnes palasimme takaisin leiriin. Oli melko myöhä, joten arvelin Villipennun olevan jo nukkumassa, enkä siksi raaskinut mennä häiritsemään häntä enää.
Väsymyksestä huolimatta astelin pää ylpeästi pystyssä sotureiden pesälle. Olin nyt soturi, en mikään riutunut oppilas, joka palasi harjoitusten jälkeen mustelmilla ja turkki sekaisin takaisin leiriin Hehkuaskelen hoidettavaksi. Nyt klaanillani oli syy arvostaa minua. Ja heidän oli parempi osoittaa sitä arvostusta minua kohtaan.
Käperryin kerälle vuoteeseeni ja vedin tapani mukaan takajalkani aivan nenäni eteen. Laskin leukani sammalille, haukottelin kerran oikein makeasti ja suljin sitten silmäni. Oli ehkä lapsellista haaveilla tapaavansa joku tietty seuraavana päivänä, mutta minä suorastaan värisin ajatuksesta nähdä Villipentu taas. Minulla ei koskaan ollut ollut ketään, jonka kanssa puhuessa onnistuin säilyttämään malttini. Nyt sekin virhe oli korjaantumassa.
//Villi?
//564 sanaa
